• Lausunnonantajia: 18
    Lausunnonantajan lausunto
      • Voitte kirjoittaa lausuntonne alla olevaan tekstikenttään
      • Suomen syyttäjäyhdistys ry, Haavisto Jukka
        Päivitetty:
        19.7.2019
        • Suomen syyttäjäyhdistyksen lausunto rahapesudirektiivin täytäntöönpanoa valmistelleen työryhmän mietinnöstä Rahanpesua koskeva direktiivi velvoittaa kansallisesti säätämään niin sanotun itsepesun rangaistavaksi. Tämä on tarkoitus toteuttaa muuttamalla rikoslain 32 luvun 11 §:n rajoitussäännöstä niin, että itsepesun rangaistavuutta laajennettaisiin eräisiin rahanpesurikoksen tunnusmerkistön täyttäviin tekoihin ja niiden yritykseen. Suomen syyttäjäyhdistys yhtyy Valtakunnansyyttäjänviraston eriävään mielipiteeseen siltä osin, kun eriävässä mielipiteessä on katsottu direktiivin 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitetun itsepesun kriminalisointia koskevan mietinnöstä ilmenevän perustelutekstin laajentavan rajoitetummin uuden ehdotetun rikoslain 32 luvun 11 §:n soveltamisalaa kuin mitä itse säännöksestä ilmenee. Direktiivin vaatimukset eivät tule täytetyksi, mikäli soveltamisala perusteluissa rajataan vain törkeään rahanpesuun. Valtakunnansyyttäjänviraston eriävässä mielipiteessä on laajasti kiinnitetty huomiota myös rahanpesun vanhentumisen ja tekohetken määrittelemiseen. Suomen syyttäjäyhdistys viittaa tältä osin eriävän mielipiteen perusteluihin ja pitää tärkeänä sen arviointia, täyttyvätkö direktiivin vähimmäisvaatimukset, mikäli vanhentumisen ja tekohetken määrittelemiseen ei tehdä muutoksia. Jukka Haavisto Sirpa Väätäinen Suomen syyttäjäyhdistys ry:n Suomen syyttäjäyhdistys ry:n jäsen hallituksen puheenjohtaja
      • Helsingin käräjäoikeus
        Päivitetty:
        12.7.2019
        • Helsingin käräjäoikeus lausuu seuraavan: Yleistä Helsingin käräjäoikeus kannattaa työryhmän ehdotuksia. On kannatettavaa, että direktiivin johdosta esitetään tehtäväksi vain välttämättömät muutoksen rikoslakiin eikä kriminali-sointivelvoitetta esitetä ulotettavaksi laajemmalle kuin on edellytetty. Ulkomailla tehty esirikos Mietinnössä esitetään rahanpesun esirikoksiksi tekopaikan laista riippumatta säädettäväksi ne rikokset, jotka eivät kuulu rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisalaan. Kaksoisrangaistavuudesta poikkeamista ei ole kuitenkaan ehdotettu ulotettavaksi esirikosten vähäisempiin tekotapoihin, joista ei ole säädetty sakkoa ankarampaa rangaistusta. Poikkeussäännöstä ei myöskään ehdoteta koskemaan tuottamuksellista rahanpesua, jota direktiivi ei velvoita säätämään rangaistavaksi. Mietinnössä direktiivin 3 artiklan 4 kohdan velvoite ehdotetaan täytäntöön pantavaksi lisäämällä rikoslain 1 luvun 11 §:ään uusi 3 momentti. Ehdotettu muutos on perusteltu ja tarpeellinen. Muutoksessa ehdotetaan tehtäväksi vain välttämättömät muutokset, joiden osalta käräjäoikeudella ei ole huomautettavaa. Itsepesu Helsingin käräjäoikeus pitää kannatettavana sitä, että itsepesun rangaistavuutta laajennetaan ja että määritellään laajemmin ne rahapesun tunnusmerkistöön kuuluvat teot, joiden osalta esirikokseen osallisen vastuu rahanpesusta ei olisi poissuljettua. Itsepesun rangaistavuuden alan laajentaminen nykyisestä on tarpeellista ja perusteltua. Mietinnössä rangaistavuuden poissulkeva rajoitussäännös olisi laissa pääsääntönä ja pää-säännöstä poikkeuksena mainitaan ne rahanpesuteot, joita rajoitussäännös ei koskisi. Esirikosta ja rahanpesun suhdetta on arvioitava lainkonkurrenssin kannalta. Sen vuoksi rangaistavuuden rajat tulevat harkittaviksi yhdessä lainkonkurrenssiharkinnan kanssa. Harkintaa ohjaa muodostuva oikeuskäytäntö. Muodostuvan oikeuskäytännön kannalta mietinnössä esiin tuoduilla lainkonkurrenssia koskevilla linjauksilla on keskeinen merkitys. Mietinnössä esitetyillä muutoksilla itsepesun rangaistavuutta laajennetaan nykyisestä, mi-kä on kannatettavaa. Tämä tuodaan kuitenkin epäselvästi esille. Mietinnön mukaan lain-konkurrenssin perusteella rahanpesun ulkopuolelle pääsääntöisesti rajautuisivat rikoksella saadun omaisuuden myyminen peittämis- tai hävittämistarkoituksessa sekä esineiden ostaminen rikoksella saaduilla käteisvaroilla. Tässä tulkinnassa itsepesun rangaistavuuden ulkopuolelle suljetaan tyypillisiä omaisuuden muuntamisen muotoja kuten esimerkiksi toiminta, jossa ulkomailla esirikokseen syyllistynyt ostaa rikoksesta saaduilla varoilla omaisuutta Suomesta peittääkseen omaisuuden laittoman alkuperän. Käräjäoikeus kyseenalaistaa sen, edistääkö edellä kerrottu tulkinta mahdollisuutta tuomita rahanpesusta sellaisissa tapauksissa, joissa esirikos on tehty toisessa valtiossa. Lakiesityksen perustelutekstissä tulisi ottaa selvästi huomioon rahanpesudirektiivin tarkoitus laajentaa rahanpesuun liittyvän itsepesun rangaistuuden alaa ottaen huomioon lainkonkurrenssi. Käräjäoikeus viittaa lisäksi työryhmän jäsenen valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran eriävään mielipiteeseen ja siinä siihen, että esitysluonnoksen perusteluteksti ja lakiteksti rikoslain 32 luvun 11 §:n osalta ovat ristiriidassa keskenään. Perustelutekstissä rajataan rikoslain 32 luvun 11 §:n soveltamisalaa tosiasiassa vain törkeän rahanpesun esirikoksiin. Itsepesun vanheneminen Valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran eriävässä mielipiteessä tuodaan esille myös itsepesun vanhentumista koskeva kysymys. Käräjäoikeus kannattaa Sahavirran kantaa siitä, että van-hentumisen kannalta rahanpesu olisi tarkoituksenmukaista ymmärtää jatkuvana rikoksena toisin kuin mietinnössä sivulla 63 on katsottu. On tyypillistä, että talousrikosasioiden ilmitulo tapahtuu vuosien kuluttua itse rikosten tekemisestä ja että rikosten tutkintaan kuluu usein vuosia. Vasta tutkinnassa saadaan rikosten tuottaman hyödyn suuruus selville. Jos itsepesun tekoajankohdaksi määritellään se hetki, jolloin rikoksen tuottamaan taloudelliseen hyöty ryhdytään ensimmäisen kerran, rahanpesun perustekomuoto vanhenee viidessä vuodessa. Viiden vuoden aika voi muodostua ongelmaksi laajamittaisen rahanpesun kohdalla, minkä vuoksi Sahavirran ehdottamin tavoin tulisi pohtia itsepesun tekoajankohdan määritelmää. Käräjäoikeus esittää myös harkittavaksi sitä, että saman omaisuuden uudelleen pesu vanhenisi vasta viimeisestä omaisuuteen ryhtymistoimesta. Tällöin tulisi harkita myös mietinnössä todettua kantaa, jonka mukaan tekijä voi pestä samaa omaisuutta vain kerran. On tyypillistä, että itsepesijä siirtää rahavaroja kolmannelle taholle ottaakseen ne myöhemmin, esimerkiksi vuosien kuluttua, uudelleen vastaan. Esityksen vaikutukset Käräjäoikeuden kannalta rahanpesurikosten nykyistä laajempi kriminalisointi johtaa todennäköisesti rahanpesurikosten juttumäärien kasvuun. Tämä puolestaan tarkoittaa lisään-tyvää resurssitarvetta rikosasioiden käsittelyyn. Rahanpesurikokset ovat osa kansainvälistä rikollisuutta, jonka tutkinta mutta myös käsittelyt eri oikeusasteissa vaativat viranomaisyhteistyötä. Kansainvälinen yhteistyö tuomiois-tuinvaiheessa vaatii resursseja asioiden valmisteluun. Lisäksi se on omiaan hidastamaan asioiden käsittelyä eri viranomaisten ja asianosaisten kanssa sovittavien aikataulutusten vuoksi. Sen vuoksi kansainväliset asiat sitovat käräjäoikeuden resursseja juttujen lukumäärään perustuvaa resurssitarvetta enemmän, mikä tulisi ottaa huomioon tuomioistuinten käytettävissä olevia resursseja arvioitaessa. Lausunnon on valmistellut käräjätuomari Jaana Helander.
      • Finanssivalvonta, Pekka Vasara, toimistopäällikkö, Rahanpesun estäminen -toimisto
        Päivitetty:
        11.7.2019
        • 1. Yleistä Työryhmä ehdottaa mietinnössään EU:n parlamentin ja neuvoston direktiivin rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin (EU 2018/1673) edellyttämiä muutoksia rikoslakiin. Luonnoksen mukaan omalla rikoksella saatuun omaisuuteen tai hyötyyn kohdistuvan rahanpesun eli niin sanotun itsepesun rangaistavuuden alaa laajennettaisiin nykyisestä. Lisäksi eräitä vakavampia rikoksia pidettäisiin rahanpesun tai törkeän rahanpesun esirikoksina niiden tekovaltion laista riippumatta. Esityksen mukaan itsepesun rangaistavuutta laajennettaisiin käytännössä siten, että esirikokseen osallisen kohdalla noudatettua rajoitussäännöstä kavennetaan, niin että myös rikoslain 32 luvun 6§:n 2) kohdan mukaiset toimet, joilla rikoksen tuottamaa hyötyä peitetään tai häivytetään siten, että sen todellinen omistaja jää piiloon, olisivat jatkossa rangaistavia. Keskeistä olisi, että tekoja ei ole pidettävä normaalina jälkitekona esirikokseen nähden, vaan niiden voitaisiin katsoa ulottuvan laajemmalle ja olevan suunnitelmallisempia kuin normaali rikoshyödyn käyttö. Esityksen mukaan tarkoituksena on esimerkiksi saada omaisuus tai rikoksen tuottama hyöty kiertoon rahoitusjärjestelmässä. Tällaiset teot olisivat itsepesuna tuomittavia myös silloin, kun tekijä on osallistunut esirikokseen täysipainoisesti. Itsepesuna tuomittavaksi voisivat tulla esimerkiksi varojen häivyttäminen pankkitilien kautta tai varojen sijoittaminen peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa yh-tiöihin, joilla ei ole aitoa liiketoimintaa. Merkittävää on, että esityksen mukaan ehdotettu malli ei täysin vastaisi FATF:n suositusten mukaista itsepesun kriminalisointia (esityksen sivulla 33 on todettu, ettei peittämis-, häivyttämis- ja avustamistarkoituksen vaatiminen täysin vastaa FATF:n suosituksia), mutta tätä pidetään vähäisenä puutteena. Lisäksi valtionsyyttäjä Ritva Sahavirta on jättänyt mietintöön eriävän mielipiteen, jossa katsoo ehdotetun ratkaisun perustelujen – mm. lainkonkurrenssi ja ne bis in idem- periaate – eivät ole täysin oikein pohdittuja. 2. Finanssivalvonnan kanta Finanssivalvonta katsoo, että vaikka esitetty malli ei vastaa täysin FATF:n suosituksen mukaista kriminalisointivaatimusta, sitä voidaan pitää riittävänä laajennuksena itsepesun kriminalisoimiseksi. Esityksessä mainitut mallitapaukset ja niiden mukaiset toimet muodostavat selvästi laajennuksen tällä hetkellä hyvin rajoittuneeseen itsepesun rangaistavuuteen. Tällä hetkellä suurin osa rahanpesun esirikoksista on talousrikoksia (vero- ja velallisen rikoksia) sekä petostyyppisiä rikoksia. Erityisesti talousrikosten osalta esirikoksen tekijän ja muun osallisen suhteen perinteisesti itsepesusta rankaiseminen on jäänyt hyvin vähäiseksi. Finanssivalvonta yhtyy esityksen arvioon, jonka mukaan laajennuksella saavutettaisiin parempi yleisestävyys ja mahdollistettaisiin esimerkiksi rahanpesun selvittelykeskusten välinen yhteistyö. Eriävässä mielipiteessä esitetyt näkemykset tulee Finanssivalvonnan mukaan huomioida ennen muuta syyttäjien, tuomioistuinten ja lainkäyttöviranomaisten yhteisessä koulutuksessa, ja painottaa oikeiden näyttöä koskevien tietojen hankkimista sekä esitutkinnan ohjaamista niiden tekojen tutkintaan, joista rangaistavuus on määritelty. Finanssivalvonta on kiinnittänyt huomiota FATF:n tavoin siihen, että rahanpesurikoksesta seuraavat rangaistukset vaikuttavat saatavilla olevaan etuun nähden melko lieviltä. Vaikka mietinnössä on todettu aiheellisesti rangaistustason asettuvan tietylle tasolle kansallisesti, olisi aiheellista selvittää laajemmin, kuinka rahanpesun rangaistuskäytäntö vertaantuu mm. talousrikosten ja muiden taloudellista hyötyä tuottavien rikosten rangaistustasoon. Muiden esitykseen sisältyviin ehdotuksiin, mm. kaksoisrangaistavuuden vaatimuksesta luopuminen eräiden rikosten, kuten lahjonnan, seksuaalirikoksista hyötymisen ja järjestäytyneen rikollisuuden osallisuuden kohdalla, Finanssivalvonta suhtautuu myönteisesti. Näiden rikosten tutkintaan ja syyttämiseen virka- ja oikeusapua tulee antaa mahdollisimman laajasti. 3. Lopuksi Suurin osa Euroopan Unionin ja FATF:n sääntelyä koskee ilmoitusvelvollisten ja niitä valvovien viranomaisten toimintaa, ja rahanpesun rangaistavuus on jäänyt tähän saakka vähemmälle huomiolle. Vaikka rahanpesurikosten torjuntaan on panostettu merkittävästi rikosoikeuden ulkopuolella, on yhtä tärkeää, että myös rikosoikeudelliseen sääntelyyn kiinnitetään huomiota. Rikosoikeudellisen sääntelyn epätasapaino voi johtaa tilanteisiin, joissa rikoksen tekijät hakevat itselleen edullisemman alueen tekojen suorittamiseen. Erityisesti Euroopan Unionin alueella lainkäyttö- ja syytetoimien tulee olla mahdollisimman lähellä toisiaan. Kaikista näistä syistä Finanssivalvonta suhtautuu myönteisesti esitykseen.
      • Hyttinen Tatu
        Päivitetty:
        10.7.2019
        • Lausunto rahanpesudirektiivin täytäntöönpanoa valmistelleen työryhmän mietinnöstä ALUKSI Tässä lausunnossani esitän muutamia valikoituja näkemyksiä työryhmän mietinnöstä. Mielenkiintoni kohteena on vain itsepesu ja siitä käyty keskustelu. Todettakoon lisäksi, että monet keskeisimmät huomiot ja ongelmakohdat on nostettu esiin jo työryhmän lausuntoon sisällytetyssä valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran eriävässä mielipiteessä. Itsepesulla tarkoitetaan tilannetta, jossa henkilö on osallinen taloudellista hyötyä tuottavaan rikokseen sekä pesee rikoksella saamansa likaisen rahan itse puhtaaksi. Rikosoikeusteoreettisesti itsepesussa on kysymys päätekoa seuraavasta jälkiteosta eli tilanteesta, jossa taloudellista hyötyä tuottaneen rikoksen tekijä pyrkii varmistamaan, että hän voi myös tosiasiassa nauttia tekemänsä rikoksen tuottamasta hyödystä. Kyseisen toiminnan kriminalisointiin on suhtauduttu Suomessa varsin nihkeästi. Kriminalisoinnin on katsottu istuvan huonosti kotimaiseen rikosoikeudelliseen systematiikkaan sekä olevan ristiriidassa kotimaisten (rikosoikeudellisten) keskeisperiaatteiden valossa. Tällä lienee viitattu ensisijaisesti siihen, että Suomessa on perinteisesti suhtauduttu varauksellisesti sellaisten jälkitekojen rangaistavuuteen, jotka liittyvät läheisesti päärikokseen. Esimerkiksi, jos henkilö tuomitaan rangaistukseen rikoshyötyä tuottaneesta parituksesta, häntä ei tuomita parituksen lisäksi veropetoksesta, vaikka hän on jättänyt ilmoittamatta parituksesta saadut varat verottajalle. Tällaisessa tilanteessa lähtökohta on, että veropetoksen ajatellaan tulevan rangaistavaksi ns. myötärangaistuna jälkitekona eli rankaisemattoman jälkiteon ajatellaan vaikuttavan parituksesta langettavan rangaistuksen määrään. Lähtökotaisesti tämä olettama on ongelmallinen. Ensinnäkin lienee niin, että rankaisemattomat jälkiteot eivät tosiasiassa vaikuta lainkaan rangaistuksen mittaamisharkinnassa. Itse asiassa on oikeuskäytännölle hyvinkin vieras ajatus, että rangaistusta korotettaisiin sillä perusteella, että syyksiluettu teko sisältää myös rankaisemattomia jälkitekoja. Toiseksi käsitys rankaisemattomista jälkiteoista ei ole niin ehdoton dogmi, kuin itsepesukriminalisoinnista käydyn keskustelun perusteella voisi ymmärtää. Esimerkiksi henkirikosoikeudenkäynneissä vastaaja voidaan aivan hyvin tuomita henkirikoksen (tappo/murha) lisäksi hautarauhan rikkomisesta, jos hän on käsitellyt ruumista pahennusta herättävällä tavalla. Tällaisessa tilanteessa hautarauhan rikkominen (RL 17:12) voidaan hyvin perustein ymmärtää henkirikokseen liittyväksi rangaistavaksi jälkiteoksi. Kolmanneksi on periaatteellisesti ongelmallista, jos kansalliset rikosoikeudelliset käsitykset estävät reagoimasta uudentyyppisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joilla usein on myös kansainvälinen ulottuvuus. Tarkoitan tällä sitä, että rikosoikeus(kin) on instrumentaalinen oikeudenala, jonka on riittävällä tavalla kyettävä muotoutumaan uusien haasteiden edessä. Esimerkiksi taloudellista rikoshyötyä tavoittelevat rikollisryhmät omine sisäisine työnjakoineen ovat jo nyt haastaneet rikosoikeuden perinteiset vastuumallit, jotka ovat perustuneet ajatukseen ”yksinäisestä sudesta”, eli yksilön tekemästä yksittäisestä ja helposti yksilöitävästä rikoksesta. Vastaavasti rikollisuuden kansainvälistyminen voi edellyttää tinkimistä kansallisista systematiikoista ja nyansseista. Olisikin omalaatuista, jos rikosoikeuden yleisiä oppeja, kuten konkurrenssioppeja, ei voitaisi edelleen kehitellä yhteiskunnallisen kehityksen edellyttämällä tavalla. Yleisellä tasolla katsonkin, että työryhmän mietinnön sisältämät perustelut rajoittavat ehkä turhankin jyrkästi suunnitellun itsepesukriminalisoinnin tosiasiallista soveltamisalaa. Sinänsä olen työryhmän kanssa samaa mieltä siitä, että itsepesukriminalisoinnin soveltamisala tulee pitää riittävän suppeana. LAKITEKNINEN RATKAISU Suomen rikoslakiin sisällytettiin vuonna 2012 klausuuli, jonka mukaan itsepesusta tuomitseminen on mahdollista törkeästä rahanpesusta, jos rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta (RL 32:11). Kysymyksessä oli kompromissi, jonka avulla oli tarkoitus täyttää kansainväliset rahanpesun kriminalisointivelvoitteet samalla kuitenkin noudattaen kansalliseen rikosoikeuteen sisältyvää ”ei erillistä rangaistusta jälkiteosta” -periaatetta. Ratkaisu oli kansainvälisesti arvioiden poikkeuksellinen, eikä se tyydyttänyt kansainvälistä auditoriota (FATF). Myöskään itselläni ei ole tiedossa, että Suomessa olisi langetettu yhtään tuomiota itsepesusta, joten käytännössä tällä hetkellä voimassa oleva itsepesukriminalisointi on jäänyt Suomessa kuolleeksi kirjaimeksi. Myös lakiteknisesti vuoden 2012 ratkaisu on omaperäinen. Rikoslaissa säilytettiin pääsääntönä itsepesun rankaisemattomuutta koskeva rajoitussääntö, mutta samalla rajoitussääntöä itseään rajoitettiin sisällyttämällä siihen itsepesun rankaisemattomuutta rajoittava itsepesun tunnusmerkistö. Toisin sanoen siinä missä aikaisemmin (eli 1.5.2012 saakka) RL 32:11:n rajoitussäännössä todettiin itsepesun olevan kategorisesti rankaisematonta, itsepesun rankaisemattomuutta rajoittavan itsepesutunnusmerkistön mukaan itsepesusta voidaankin poikkeustapauksissa rangaista. Nyt puheena olevassa lakimuutoksessa on tarkoitus säilyttää tämä sama lainsäädännöllinen tekniikka. En pidä tämänkaltaista sääntelytekniikkaa kaikkein suoraviivaisimpana tai selkeimpänä. Toisaalta oletan, että tämänkaltaisen lakitekniikan tarkoitus on nimenomaan korostaa itsepesusta rankaisemisen poikkeuksellisuutta pääsäännön ollessa yhä edelleen itsepesun rankaisemattomuus. Toisaalta, kun kyseistä lainsäädäntöteknistä ratkaisua arvioidaan yhdessä työryhmän mietinnön perusteluiden kanssa, on selvä, että työryhmän tavoitteena on yhä edelleen minimoida itsepesun rangaistavuuden ala. Näin ollen en ole vakuuttunut, että mietinnön ilmentämä ”itsepesukriminalisointi” tulisi edelleenkään saamaan kansainvälisen auditorion – ja etenkään FATF:n – varauksetonta hyväksyntää. Itsepesua koskevilta osin työryhmän mietintö täyttänee kuitenkin rahanpesudirektiivin miniminvaatimukset. KRIMINALISOINNIN SUOJELUKOHDE JA LAINKONKURRENSSI Rahanpesusta puhuttaessa mielikuvat liittyvät tyypillisesti hyvinkin suurimittaiseen rikollisuuteen. Tilastollisesti Suomessa suurimman osan rahanpesutuomioista muodostaa kuitenkin hyvinkin pienimuotoinen toiminta, kuten kaverin anastaman vähäisen omaisuuden vastaanottaminen. Rahanpesukriminalisointien tavoitteiden valossa tätä voidaan pitää ongelmallisena. Tyypillisestihän kansainvälisessä keskustelussa rahanpesua on pidetty ongelmana nimenomaan sen vuoksi, että se mahdollistaa rikollisjärjestöjen systemaattisen toiminnan sekä vääristää kilpailua ja uhkaa toimivia rahamarkkinoita. Itsepesukriminalisoinnin jatkovalmistelussa voisikin olla syytä tarkastella perusteellisemmin sitä, mitä itsepesukriminalisoinnilla ensisijaisesti tavoitellaan ja mihin sillä pyritään. Tämänkaltaisella argumentaatiolla voitaisiin pyrkiä täsmentämään sitä, minkälaisissa tilanteissa itsepesukriminalisointia olisi tarkoituksenmukaisinta soveltaa. Tämänkaltainen argumentaatio voisi täsmentää myös sitä, minkälaisissa tilanteissa itsepesun voitaisiin katsoa olevan lainkonkurrenssissa esirikoksen kanssa. Selvennän sanottua. Lähtökohta on seuraava: Lainkonkurrenssitilanteiden ratkaisemiseksi ei ole olemassa mitään patenttiratkaisua. Jälkitekojen rangaistavuutta koskevassa korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä painoarvoa on annettua suojeltaville oikeushyville sekä rikostunnusmerkistöillä suojattaville arvoille, tunnusmerkistöjen eroavaisuuksille sekä sille, kuinka elimellisesti jälkiteko liittyy sitä edeltävään rikokseen. Toisaalta työryhmän mietinnön mukaan esirikoksen ja itsepesun välistä lainkonkurrenssia arvioitaessa ”huomiota olisi kiinnitettävä erityisesti siihen, onko menettely säännönmukainen tai tavanomainen keino esirikoksella saadun omaisuuden hyödyntämisen turvaamiseksi”. Työryhmän mukaan esimerkiksi rikoksella saadun omaisuuden myyminen peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa voitaisiin tulevaisuudessakin tulkita rankaisemattomaksi jälkiteoksi. Tämä perustuisi nimenomaan siihen, että omaisuuden eteenpäin myymistä ei voitaisi pitää sellaisena päärikoksesta irrallisena toimintana, joka ansaitsisi tulla rangaistavaksi omana rikoksenaan. Käytännössä kysymys on siitä, että työryhmä antaa tulkintaohjeen, jonka mukaan itsepesun rangaistavuutta arvioitaessa merkittävintä painoarvoa on annettava itsepesun ja sitä edeltävän rikoksen elimelliselle yhteydelle (tätä kriteeriä voidaan kutsua myös ns. säännönmukaisuuden kriteeriksi). Oletan, että työryhmän tarkoituksena on ollut konstruoida tulkintaohje, jonka nojalla voidaan rajata vähäisimmät ”itsepesuteot” rangaistavuuden ulkopuolelle. Pidän tätä pyrkimystä perusteltuna. Toisaalta samalla on syytä tiedostaa, että korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella jälkiteon rangaistavuutta arvioitaessa painoarvoa on – edellä todetulla tavalla – annettava yhtä lailla myös muille tulkintakriteereille, kuten kriminalisointien taustalla oleville suojelukohteille eli oikeushyville. Tämä näkökulma vaikuttaisikin puoltavan jossakin määrin erilaista lainkonkurrenssitulkintaa kuin mitä työryhmä on perusteluissaan suosittanut. Ajatelkaamme esimerkiksi rahanpesun suojelukohdetta (oikeushyvää), joka työryhmän mietinnön(kin) mukaan on laillisen talousjärjestelmän suojelu – mitä ikinä tällä tarkoitetaankaan. Sen sijaan tiedossani ei ole, että minkään potentiaalisen esirikoksen suojelukohteena olisi nimenomaan laillisen talousjärjestyksen suojelu. Tämä näkökulma puoltaisikin sitä, ettei itsepesua olisi pidettävä niin usein esirikoksen myötärangaistavana jälkitekona kuin mitä työryhmän mietinnössä annetaan ymmärtää. Työryhmän mietinnön perusteella voikin syntyä vaikutelma, että työryhmä on poiminut perusteluihinsa nimenomaan ne rikosoikeussystemaattiset argumentit, jotka selkeimmin tukevat pyrkimystä pitää itsepesun rangaistavuuden ala mahdollisimman suppeana jättäen samalla huomiotta ne argumentit, jotka voisivat puoltaa itsepesukriminalisoinnin laajempaa soveltamista. Lainsoveltajan näkökulmasta voidaan pitää ongelmallisena, että työryhmän mietinnössä annetaan oikeusohje, jonka yksioikoinen noudattaminen voisi olla ongelmallista korkeimman oikeuden konstruoimien lainkonkurrenssitilanteiden ratkaisukriteerien valossa. Näin ollen katsonkin, että mikäli itsepesun rangaistavuuden ala on tarkoitus pitää riittävän suppeana, tätä tavoitetta voitaisiin edistää analysoimalla/täsmentämällä sitä, minkä vuoksi itsepesunrangaistavuutta ollaan laajentamisessa eli minkälaiseen rikollisuuteen itsepesulla halutaan ensisijaisesti reagoida. Jos (ja kun) ensisijaisena tavoitteena on (ja näin pitäisi olla) puuttua ja estää vakavinta rikollisuutta, tämä voitaisiin tuoda selväsanaisesti ilmi lain esitöissä. Nähdäkseni tämän kaltainen viesti voisi tarjota enemmän johtoa ratkaista konkreettisia lainsoveltamistilanteita kuin pyrkimys räätälöidä erityisesti itsepesua koskevat konkurrenssisäännöt – eli tiivistäen: itsepesun ja sitä edeltävän rikoksen välinen konkurrenssi voitaisiin ratkaista yleisten konkurrenssisääntöjen mukaan ja evästykseksi konkretisoitaisiin sitä, mitä itsepesukriminalisoinnilla tavoitellaan / mitä laillisen talouden suojelutavoitteella tarkoitetaan. NE BIS IN IDEM Itsepesusta käydyssä kansainvälisessä keskustelussa on pohdittu sitä, voiko itsepesusta rankaiseminen olla joissakin tilanteissa ongelmallista ne bis in idem -säännön valossa (ns. kaksoisrangaistavuuden kielto). Myös työryhmän mietintöön sisältyy klausuuleja, joiden mukaan itsepesusta rankaiseminen voisi joissakin tilanteissa olla ongelmallista ne bis idem -säännön perusteella. En ole kuitenkaan aivan vakuuttunut, että kaksoisrangaistavuuden kiellolla olisi merkitystä arvioitaessa itsepesusta rankaisemisen mahdollisuutta. Itsepesukontekstissa käyty ne bis in idem -keskustelu vaikuttaakin olevan keskustelua, josta kukaan ei oikein osaa sanoa, mistä tässä oikeastaan keskustellaan. Lähtökohtaisesti lienee niin, että samassa oikeudenkäynnissä ne bis in idem -sääntö ei estä rankaisemasta esirikoksesta ja itsepesusta, jos (ja kun) rikostunnusmerkistöillä on eri suojelukohde. Myöskään aikaisempi esirikosoikeudenkäynti ei hevin estäne käsittelemästä itsepesua toisessa oikeudenkäynnissä. Joka tapauksessa jatkovalmistelulle voisi olla eduksi, jos lakiehdotuksen perusteluissa täsmennettäisiin, minkälaisissa tilanteissa itsepesu voisi olla ongelmallista ne bis idem -säännön perusteella. Toistaiseksi tämä asia on jäänyt ainakin allekirjoittaneelle jokseenkin epäselväksi. ESIRIKOKSEN UHRIN ASEMA RAHANPESUOIKEUDENKÄYNNISSÄ Edellä todetulla tavalla rahanpesukriminalisointien suojelukohteena pidetään laillista taloutta. Tämä viittaisi vahvasti siihen, että rahanpesurikoksella ei voi olla asianomistajaa. Toisaalta rikoslain 32 luvun 12 §:n 3 momentin nojalla rahanpesun kohteena ollut omaisuus voidaan tietyissä tapauksissa tuomita esirikoksella loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Vaikuttaa siltä, että ainakin alioikeuskäytännössä on epätietoisuutta siitä, tuleeko esirikoksen uhrille antaa asianomistajan asema rahanpesuoikeudenkäynnissä. Näin ollen olisinkin taipuvainen ajattelemaan, että tähän asiaan kannattaisi ottaa tämän asian jatkokäsittelyssä selkeä kanta. Tämä kysymys voi itsepesun kohdalla saada varsin monimuotoisia ja periaatteellisesti merkityksellisiä ulottuvuuksia. Käytännössä voi syntyä esimerkiksi tilanne, jossa esirikosta ei lueta tekijänsä syyksi, mutta esirikoksentekijä tuomitaan siltikin itsepesusta. Tällaisessa tilanteessa esirikoksen uhrilla voi olla merkittävä intressi päästä esittämään vaatimuksia rahanpesuoikeudenkäynnissä. Lisäksi mainittakoon lyhyesti, että tähän kyseiseen problematiikkaan voi nimenomaan itsepesukontekstissa sisältyä varsin vaikeasti vastattavia periaatteellisia kysymyksiä kuten se, että rahanpesuoikeudenkäynnissä esirikoksen näyttökynnys on tosiasiassa alempi kuin päärikoksen (rahanpesun) näyttökynnys. Näin ollen voi periaatteessa syntyä tilanne, että näyttö ei riitä tuomitsemaan esirikoksesta, jolloin esirikoksen uhri (asianomistaja) ei voi käytännössä kohdistaa vastaajaan vahingonkorvausvaatimuksia. Periaatteessa on kuitenkin mahdollista, että esirikoksesta epäilty henkilö tuomitaan (esimerkiksi toisessa oikeudenkäynnissä) esirikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn itsepesusta (itsepesusta tuomitseminenhan ei edellytä sitä, että esirikos on luettu syyksi). Jos tällaisessa tilanteessa esirikoksen uhrille annetaan asianomistajan asema rahanpesuoikeudenkäynnissä, hän voi kohdistaa itsepesuoikeudenkäynnin vastaajaan ne samat vaatimukset, jotka on mahdollisessa ”esirikosoikeudenkäynnissä” todettu perusteettomiksi. Vaikka tämän kaltaiset tilanteet vaikuttavat teoreettisilta ja epätodennäköisiltä, tiedossa on, että eletty elämä on aina lainsäätäjää ovelampi. Tämän vuoksi voisikin olla tarpeellista, että jatkovalmistelussa tarkasteltaisiin lyhyesti sitä, voiko esirikoksen uhri saada asianomistajan aseman rahanpesuoikeudenkäynnissä. ITSEPESUN TEKOHETKI, RIKOKSEN YKSIKÖIMINEN JA VANHENTUMINEN Ritva Sahavirta on eriävässä mielipiteessään kiinnittänyt perustellulla tavalla kriittistä huomiota itsepesun tekohetkeen, rikoksen yksiköintiin ja rikoksen vanhentumiseen. Nostan kuitenkin lausunnossani esille muutaman jo Sahavirrankin käsittelemän asian. On aika tyypillistä, että merkittävintä taloudellista hyötyä tuottavat rikokset tulevat julki vasta vuosien kuluttua. Jos itsepesun tekohetkeksi määritellään se hetki, kun likaiseen rahaan on ensimmäistä kertaa ryhdytty, rahanpesun perustekomuoto vanhenee viidessä vuodessa. Tämä voi olla ongelmallista nimenomaan laajamittaisemman rahanpesun kohdalla eli niissä tilanteissa, joita varten rahanpesukriminalisoinnit on alun perin säädetty. Sahavirran tarkoittamalla tavalla voisikin olla paikallaan pohtia, kuinka itsepesun tekoaika pitäisi lopultakaan määritellä. Pitäisikö itsepesu hahmottaa esimerkiksi jatkuvana rikoksena, vaikka itsepesun tekotapaluettelo ei sisältäisikään likaisen rahan hallussapitoa? Vaihtoehtoisesti voitaisiin harkita sitä, voisiko henkilö joissakin tilanteissa syyllistyä saman omaisuuden uudelleen pesuun, jolloin vanhentumisaika laskettaisiin viimeisimmästä ”osateosta”. Tällainen tilanne voisi syntyä esimerkiksi olosuhteissa, jossa itsepesijä on siirtänyt rahat kolmannelle osapuolelle ottaakseen ne myöhemmin – mahdollisesti vuosien kuluttua – uudelleen vastaan. Tämänkaltainen rahojen liikuttamisprosessi on laajamittaisessa eli vakavimmassa rahanpesussa varsin tyypillistä. Luonnollisestikin yksiköintiharkinnassa olisi kiinnitettävä huolellisesti huomiota rikosten yksiköintiä koskeviin yleisiin kriteereihin, kuten siihen, missä määrin tekoajat eroavat ajallisesti toisistaan. Esimerkiksi, jos jo aikaisemmin hallussa olleet likaiset rahat otetaan toisen lajisena vastaan esimerkiksi viiden vuoden kuluttua, tilanne on eri kuin rahojen nopeatempoisessa liikuttelussa. Yhtä kaikki, työryhmän lausuma, jonka mukaan tekijä voi pestä samaa omaisuutta vain kerran, vaikuttaa ehkä liiankin ehdottomalta. LOPUKSI Olen edellä kiinnittänyt kriittistä huomiota tiettyihin työryhmän mietinnön sisältämiin näkemyksiin. On selvä, että itsepesun kriminalisoiminen ei ole Suomessa kivutonta. Lähtisin kuitenkin siitä, että toista kertaa ei kannata tehdä liian vesittynyttä ratkaisua. Itsepesun riittävän kattava kriminalisointi edellyttää tinkimistä kotimaisesta rikosoikeudellisesta traditiosta ja nyansseista, mutta tämä lienee se hinta, joka rikoslakien harmonisoinnista sekä kansainvälisestä yhteistyöstä on maksettava. Tatu Hyttinen Rikosoikeuden yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto
      • Verohallinto, Esikunta- ja oikeusyksikkö, Konow von Taito
        Päivitetty:
        8.7.2019
        • Verohallinto kannattaa työryhmän ehdotusta mutta pyytää arvioimaan jatkotyössä vielä itsepesun tekoajan määrittelyä ja vanhentumista. Verohallinto ei ole rahanpesun torjunnan toimivaltainen viranomainen. Verohallinnolla on rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä annetun lain (444/2017) 9 luvun 5 §:n mukainen velvoite ottaa rahanpesuriskit toiminnassaan huomioon. Tämän huolenpitovelvoitteen toteuttamiseksi Verohallinnolla on oikeus antaa Rahanpesun selvittelykeskukselle oma-aloitteisesti tietoja verotuksen yhteydessä havaitusta epäilyttävistä liiketoimista. Verohallinnolla on oikeus antaa tietoja riippumatta siitä, miten tekoa arvioidaan rikosoikeudellisesti. Verohallinnon arvion mukaan ehdotuksen mukaisilla rikoslain muutoksilla ei olisi merkittäviä vaikutuksia Verohallinnon toimintaan Valtiosyyttäjä Ritva Sahavirran eriävässä mielipiteessä esitetyt näkemykset itsepesun tekoajan määrittämisessä ja rahanpesurikosten vanhentumisesta tulee Verohallinnon mielestä ottaa jatkotyössä huomioon. Verorikos on rahanpesun tyypillinen esirikos. Verorikoksilla suojataan verotulojen lainmukaista kertymistä valtiolle ja muille veronsaajille. Verorikosten vaikutukset voivat ulottua laajalle koska epärehellisellä menettelyllä velvoitteista vapautuvat pääsevät muita verovelvollisia edullisempaan asemaan ja tämä haittaa esimerkiksi yritysten välistä kilpailua. Direktiivin tavoitteiden mukaisesti rikoksella saadun hyödyn saattaminen kiertoon laillisessa taloudessa on rahanpesun rangaistavuuden ydintä. Verohallinto pitää tärkeänä sitä, että itsepesun kriminalisointia koskevien säännösten täsmentämisellä edistetään vakavien ja suunnitelmallisesti toteutettujen talousrikosten torjuntaa ja rikoksella saatujen varojen takaisinsaantia. Nämä tavoitteet eivät välttämättä toteudu, jos itsepesun vanhentuminen sidotaan esirikoksen vanhentumiseen ja, jos rahanpesua ei voida pitää jatkuvana rikoksena. Verorikoksen kautta saatuun omaisuuteen tai hyötyyn liittyvänä tyypillisenä esi-merkkinä on veroja välttämällä saatujen varojen siirtäminen ulkomaiseen rahalaitokseen. Ulkomaille siirretyt varat saatetaan ottaa käyttöön vasta sen jälkeen, kun verorikoksen syyteoikeus on vanhentunut. Mietinnön mukaisesti itsepesu vanhentuisi kuitenkin lähes samassa ajassa verorikoksen kanssa eikä tutkintaa olisi mahdollista aloittaa tältä osin. Silloin, jos itsepesuun liittyvät toimet katsottaisiin jatkuvaksi rikokseksi, voitaisiin erityisen suunnitelmallisiin rikoshyödyn peittämisjärjes-telyihin puuttua itsepesuna, vaikka esirikos olisi vanhentunut tai siitä ei olisi tuomittu. Viime vuosina on paljastunut esimerkiksi useiden veroparatiiseja koskeneiden tietovuotojen perusteella, että ulkomailla on paljon suomalaisten varoja, joista ainakin osa on rikoksella saatua hyötyä. Varoja voidaan myös siirtää verorikoksen tekijälle tai hänen vallintaansa Suomeen useissa erissä. Tällöin tulee arvioitavaksi, pidetäänkö rahanpesua jatkuvana rikoksena. Ei voine olla perusteltua rangaista vain pienestä osasta varojen siirtoa silloin, jos samaa rikoshyötyä ja suurinta osaa hyödystä pestään myöhemmin uudelleen. Mietinnön mukaisesti samaa rikoshyötyä voidaan pestä vain kerran. Tätä näkemystä on Verohallinnon käsityksen mukaan syytä pohtia jatkotyössä. Itsepesun vanhentumista koskevan määrittelyn osalta tulee myös ottaa huomioon, että rikoksella saatuja varoja (vältetyt verot) ei saada välttämättä perittyä vahingonkorvauksena takaisin, vaikka tekijä olisikin tuomittu verorikoksesta. Tekijän siirtäessä rikoksella saatuja varoja lainvoimaisen tuomion jälkeen Suomeen, voidaan toimintaan puuttua vain, jos itsepesua koskevan teon esitutkinta on mahdollista aloittaa ja käyttää pakkokeinoja kuten esimerkiksi takavarikkoa. Itsepesun kriminalisoinnissa tulisi pesutoimet katsoa laajalti jatkuvaksi teoksi, jossa vanhentuminen alkaa vasta teon tosiasiallisesta lakkaamisesta. Itsepesu muuntamalla, siirtämällä, peittämällä tai häivyttämällä rikoshyötynä saadut varat tulisi katsoa samaksi teoksi, kunnes rikoshyöty on tullut kokonaisuudessaan käytetyksi. Lausuntoon on vastattu lausuntopalvelu.fi -palvelussa. Pääjohtajan estyneenä ollessa, Strategiajohtaja Arto Pirinen Erityisasiantuntija Taito von Konow
      • Suomen Lakimiesliitto - Finlands Juristförbund ry
        Päivitetty:
        8.7.2019
        • Suomen Lakimiesliitto kiittää oikeusministeriötä lausuntopyynnöstä. Lakimiesliitto kannattaa mietinnössä esitettyjä rahanpesudirektiivin edellyttämien muutosten tekemistä rikoslakiin. Erityisesti Lakimiesliitto haluaa kiittää mietinnön laatinutta työryhmää kattavasta kansainvälisestä vertailusta sekä perusteellisista vaikutusarvioista.
      • Itä-Suomen hovioikeus
        Päivitetty:
        8.7.2019
        • Mietinnössä on tarkasteltu perusteellisesti, täyttääkö kansallinen lainsäädäntömme rahanpesun torjumista rikosoikeudellisin keinon koskevan direktiivin (EU) 2018/1673 velvoitteet. Itä-Suomen hovioikeus kannattaa mietinnössä olevia kannanottoaja ja rikoslakiin tehtäviä muutosehdotuksia.
      • Suomen Poliisijärjestöjen Liitto r.y.
        Päivitetty:
        2.7.2019
        • Mietinnöstä käy ilmi, että ns. itsepesuna tuomittavissa teoissa olisi usein kysymys monimutkaisista taloudellisista rikoksista, joiden selvittäminen vaatii tavanomaista enemmän resursseja. Poliisin toimintaympäristö on monimutkaistunut ja vaatii entistä laajempaa ja syvempää osaamista. Tämä tulee huomioida viranomaisten resursseista päätettäessä. Mietinnössä todetaan, että itsepesun rangaistavuuden laajentamisen edellyttää esitutkinta- ja oikeusviranomaisten resurssien kohdentamista rahanpesurikoksiin jossain määrin nykyistä enemmän. Tältä osin SPJL korostaa, että pelkkä resurssien kohdentaminen toisesta tehtävästä toiseen on lyhytnäköistä, eikä ole ratkaisu resurssiongelmaan. Resurssien siirtäminen tehtäväalueelta toiselle aiheuttaa resurssivajeen ko. tehtäväalueelle ja heikentää viranomaistoimintoja tältä osin. Resurssien siirtely ei tuo viranomaistoimintaan mitään lisäarvoa. Resurssien tulee vastata viranomaisen työmäärää ja työn vaativuutta.
      • Suomen Asianajajaliitto, Asianajajaliiton rikosoikeuden asiantuntijaryhmän jäsen, asianajaja Ville Kivistö, Asianajotoimisto Bird & Bird Oy, Helsinki
        Päivitetty:
        1.7.2019
        • Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin annettiin 23.10.2018. Oikeusministeriö asetti 21.8.2018 työryhmän, jonka tehtävänä oli arvioida, mitä lainsäädäntömuutoksia direktiivin täytäntöönpano edellyttää. Työryhmän toimikausi päättyi 31.3.2019. Työryhmä ehdottaa mietinnössään direktiivin edellyttämiä muutoksia rikoslakiin. Omalla rikoksella saatuun omaisuuteen tai hyötyyn kohdistuvan rahanpesun eli niin sanotun itsepesun rangaistavuuden alaa laajennettaisiin nykyisestä. Tämä toteutettaisiin muuttamalla itsepesun rangaistavuutta koskevaa rajoitussäännöstä. Säännöksessä määriteltäisiin nykyistä laajemmin ne rahanpesun tunnusmerkistöön kuuluvat teot, joiden osalta esirikokseen osallisen vastuu rahanpesusta ei olisi poissuljettu. Eräitä vakavampia rikoksia pidettäisiin rahanpesun tai törkeän rahanpesun esirikoksina niiden tekovaltion laista riippumatta. Näihin rikoksiin kuuluisivat järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen sekä eräät vakavammat lahjontaa, ihmiskauppaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat rikokset. Asianajajaliitto kannattaa työryhmän ehdotuksia. Työryhmän mietinnössä on valittu linja, jossa direktiivin johdosta tehdään kansalliseen lainsäädäntöön vain välttämättömät muutokset. Tämä valittu linja on kannatettava eikä kriminalisointivelvoitetta tule ulottaa laajemmalle kuin direktiivissä on edellytetty. Ulkomailla tehty esirikos Rahanpesun rangaistavuuden edellytyksenä on, että esirikos täyttää rangaistavan teon tunnusmerkistön sekä siinä valtiossa, jossa rahanpesusta tuomitaan, että myös esirikoksen tekopaikan valtiossa. Poikkeuksena tästä kaksoisrangaistavuuden edellytyksestä ovat 2 artiklan 1 alakohdan a–e ja h alakohdissa tarkoitetut EU:n rikosoikeudellisissa säädöksissä mainitut esirikokset, joiden osalta ei saa edellyttää sitä, että esirikos on rangaistava sen tekopaikan lain mukaan. Rikoslain 1 luvun 7 §:n nojalla Suomen ulkopuolella tehtyyn rikokseen, jonka rankaiseminen tekopaikan laista riippumatta perustuu Suomea velvoittavaan kansainväliseen sopimukseen tai muuhun Suomea kansainvälisesti velvoittavaan säädökseen tai määräykseen, sovelletaan Suomen lakia. Näitä rikoksia ovat muun muassa terrorismiin, ihmiskauppaan ja huumausaineisiin liittyvät rikokset. Rahanpesudirektiivin osalta Suomen rikoslain osalta velvoitteet eivät sen sijaan täyty direktiivin 3 artiklan 4 kohdan mukaisesti seuraavien rikosnimikkeiden osalta, koska niitä ei voi pitää rahanpesun esirikoksina tekopaikan lainsäädännöstä riippumatta: • rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä säädetty järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistuminen, • rikoslain 17 luvun 8 §:ssä säädetty laittoman maahantulon järjestäminen • ja 8 a §:ssä säädetty törkeä laittoman maahantulon järjestäminen, • seksuaalista hyväksikäyttöä koskevat rikokset (rikoslain 17 luku 18, 18 a, 19 §, 20 luku 1, 2, 4, 5, 6 ja 7, 8 a, 8 b, 9, 9 a §) • rikoslain 16 luvussa säädetty lahjuksen antaminen (13 §) ja törkeä lahjuksen antaminen (14 §), • rikoslain 30 luvussa säädetty lahjominen elinkeinotoiminnassa (7 §), törkeä lahjominen elinkeinotoiminnassa (7 a §), lahjuksen ottaminen elinkeinotoiminnassa (8 §) ja törkeä lahjuksen ottaminen elinkeinotoiminnassa (8 a §) • rikoslain 40 luvussa säädetty lahjuksen ottaminen (1 §) ja törkeä lahjuksen ottaminen (2 §). Mietinnössä esitetään, että lainsäädäntöä olisi tämän vuoksi muutettava direktiivin 3 artiklan 4 kohdan velvoitteiden täyttämiseksi. Rahanpesun esirikoksiksi tekopaikan laista riippumatta olisi säädettävä ne edellä mainitut rikokset, jotka eivät kuulu rikoslain 1 luvun 7 §:n soveltamisalaan. Säännös tulisi ulottaa koskemaan myös törkeää rahanpesua. Mietinnössä on katsottu, että rikosten säätäminen rahanpesun esirikokseksi tekopaikan lainsäädännöstä riippumatta merkitsee Suomen rikosoikeuden soveltamisalan laajentamista tältä osin maailmanlaajuiseksi ilman EU:n säädöstä laajempaa kansainvälistä sopimusta. Lisäksi sääntely merkitsee poikkeusta laillisuusperiaatteeseen liittyvään kaksoisrangaistavuuden edellytykseen. Näistä syistä mietinnössä on katsottu, että direktiivin velvoitetta on tulkittava suppeasti. Kaksoisrangaistavuudesta poikkeamista ei ole ehdotettu ulotettavaksi esirikosten vähäisempiin tekotapoihin, joista ei ole säädetty sakkoa ankarampaa rangaistusta. Poikkeussäännöstä ei myöskään ehdoteta koskemaan tuottamuksellista rahanpesua, jota direktiivi ei ylipäänsä velvoita säätämään rangaistavaksi. Esityksessä direktiivin 3 artiklan 4 kohdan velvoitteet ehdotetaan täytäntöönpantavaksi lisäämällä rikoslain 1 luvun 11 §:ään uusi 3 momentti, jonka nojalla edellä mainittuja rikoksia pidetään rahanpesun tai törkeän rahanpesun esirikoksina, vaikka teosta ei säädettäisi rangaistusta tekopaikan laissa. Ehdotettu muutos on perusteltu ja Asianajajaliitto kannattaa mietinnössä valittua linjaa, jossa lainsäädäntöön tehdään vain välttämättömät muutokset. Itsepesu Nykyisen rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaan henkilö voidaan rajoitussäännöksen estämättä tuomita törkeästä rahanpesusta, mikäli rahanpesurikos muodostaa tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus huomioon ottaen olennaisimman ja moitittavimman osan rikoskokonaisuudesta. Suomessa vuonna 2012 voimaan tulleen lainmuutoksen tarkoituksena oli varmistaa se, ettei vähäisempikin osallistuminen esirikokseen aina poistaisi rikosoikeudellista vastuuta rahanpesusta. Itsepesun rangaistavuus edellyttää, että törkeän rahanpesun edellytykset täyttyvät ja että rikoksentekijän toiminnan painopiste on rahanpesussa eikä esirikoksessa. Mietinnössä on todettu, että voimassa olevan lain esitöiden mukaan käytännön soveltamistilanteessa huomio on suunnattava rikoskokonaisuuteen ja on punnittava, onko törkeä rahanpesu rikoskokonaisuuden olennaisin ja moitittavin osa. Tekijä voidaan tuomita törkeästä rahanpesusta lähinnä tilanteissa, joissa törkeästä rahanpesusta tuomittaisiin ankarampi rangaistus kuin esirikoksesta. Perustelujen mukaan ”kaikissa tilanteissa harkintaa ohjaavat kuitenkin jälkiteon rankaisemattomuutta koskevat periaatteet” (HE 138/2011 vp, s. 12, LaVM 2/2012 vp). Rahanpesudirektiivin artiklan 5 mukaan jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että itsepesuna tekoon syyllistyneille henkilöille on rangaistavaa varojen muuntaminen tai siirtäminen tietoisena siitä, että kyseiset varat on saatu rikollisesta toiminnasta tarkoituksena salata tai peittää varojen laiton alkuperä tai auttaa tällaisen toiminnan harjoittamiseen osallistunutta henkilöä välttämään toimintansa oikeudellisia seuraamuksia. Lisäksi 5 artiklan mukaan itsepesuna rangaistavaa tulee olla varojen todellisen luonteen, alkuperän, sijainnin, niistä määräämisen, niiden liikkeiden, niitä koskevien oikeuksien tai niiden omistuksen salaaminen tai peittely tietoisena siitä, että kyseiset varat on saatu rikollisesta toiminnasta. Direktiivin 4 artiklan mukaan itsepesuna rangaistavien tekojen yrityksen tulee olla myös rangaistavaa. Direktiivin 5 artiklan johdanto-osassa täsmennetään sitä, kuinka laajasti itsepesun tulee olla rangaistavaa esirikoksen ohella. Mietinnössä on todettu, että johdanto-osan kohta on otettu huomioon valmisteltaessa esityksessä ehdotettua muutosta rikoslain 32 luvun 11 §:n rajoitussäännökseen. Johdanto-osan kohdan mukaan itsepesuna tulee olla rangaistavaa sellaiset rahanpesutoimet, jotka ”eivät rajoitu pelkästään varojen hallussapitoon tai käyttöön vaan käsittävät myös varojen siirtämisen tai muuntamisen tai niiden laittoman alkuperän salaamisen tai peittämisen ja johtavat suurempaan vahinkoon [”skada utöver”, ”further damage”] kuin rikollisen toiminnan jo tuottama vahinko, esimerkiksi siihen, että rikollisesta toiminnasta saadut varat laitetaan kiertoon ja näin salataan niiden laiton alkuperä”. Itsepesun tulisi siten olla rangaistavaa, kun sillä aiheutetaan sellaista vahinkoa, jota esirikos ja siitä langetettava rangaistus eivät jo kata. Tämä noudattaa EU:n perusoikeuskirjan 50 artiklassa säädettyä kieltoa, jonka nojalla ketään ei saa panna syytteeseen tai rangaista rikoksesta, josta hänet on jo unionissa lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi lain mukaisesti (niin sanottu ne bis in idem -sääntö). Mietinnön mukaan direktiivin täytäntöönpanon kannalta ei kuitenkaan ole selvästi osoitettavissa, että voimassa oleva rikoslain 32 luku kattaisi rangaistavana itsepesuna kaikki sellaiset teot, joita direktiivi edellyttää itsepesuna rangaistavaksi. Esimerkiksi pitkälle vietyjä häivyttämistoimia käsittävien rahanpesutekojen ei voida osoittaa kattavasti tulevan katetuksi myötärangaistuna jälkitekona, koska tällaisilla teoilla voidaan katsoa olevan itsenäistä moitittavuutta. Tällaisista teoista ei voisi nykyisen lain nojalla myöskään rangaista erikseen itsepesuna, jos ne eivät täyttäisi törkeän rahanpesun tunnusmerkistöä eivätkä muodostaisi rikoskokonaisuuden olennaisinta ja moitittavinta osaa. Mietinnön mukaan, edellä mainituista syistä johtuen, nykyisen lainsäädännön nojalla ei voi todeta direktiivin itsepesua koskevien kriminalisointivelvoitteiden riittävästi täyttyvän. Tästä syystä direktiivin itsepesua koskevien velvoitteiden täyttämiseksi lainsäädäntöä on muutettava. Mietinnössä on esitetty direktiivin velvoitteiden täyttämiseksi, että itsepesuna säädetään rangaistavaksi rikoksen kautta saadun omaisuuden muuntaminen tai siirtäminen peittämis-, häivyttämis- tai avustamistarkoituksessa sekä tällaisen omaisuuden peittäminen tai häivyttäminen sekä näiden tekojen yritys. Pelkästään omaisuuden vastaanottamisen, hallussapidon, luovuttamisen tai käytön säätämistä itsepesuna rangaistavaksi direktiivi ei edellytä. Velvoitetta ei myöskään ole säätää itsepesuna rangaistavaksi sellaisia tekoja, joilla ei ole peittämis-, häivyttämis- tai avustamistarkoitusta ja joiden tekijä ei tahalliseksi katsottavalla tavalla aiheuta peittymistä tai häivyttämistä. Itsepesun rangaistavuuden ulottamisella direktiivin 3 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdissa tarkoitettuihin tekoihin ei ole tarkoitus poiketa siitä lähtökohdasta, että itsepesu on esirikoksen myötärangaistu jälkiteko. Mietinnössä on todettu, että sen vuoksi direktiivin velvoite toteutettaisiin lakiteknisesti niin, että itsepesun rangaistavuuden poissulkeva rajoitussäännös jätettäisiin lakiin pääsääntönä, mutta tästä poikkeuksena määriteltäisiin direktiivin velvoitteiden mukaisesti ne rahanpesuteot, joiden osalta esirikokseen osallisen vastuu rahanpesusta ei olisi rajoitussäännöksen nojalla poissuljettu. Mietinnössä on lähtökohtana pidetty sitä, että esirikoksen ja rahanpesun suhdetta olisi arvioitava lainkonkurrenssin kannalta silloin, kun tekijänä on sama henkilö. Tämä noudattaisi direktiivin johdanto-osassa esitettyä tulkintaohjetta, jonka mukaan itsepesuna tulee olla rangaistavaa vain esirikoksen tuottamaa suurempaan vahinkoon johtavat rahanpesuteot. Tämä lausuttu on Asianajajaliiton käsityksen mukaan linjassa myös kaksinkertaisen rangaistuksen kiellon kanssa. Ehdotettu säännös koskisi direktiivin velvoitteita vastaavasti vain vastuuta rahanpesusta ja törkeästä rahanpesusta sekä näiden yritystä. Pelkkä rahanpesurikkomus, tuottamuksellinen rahanpesu ja salahanke törkeän rahanpesun tekemiseksi eivät olisi itsepesuna rangaistavia. Lakiehdotusten perustelua koskevassa osassa on todettu, että itsepesusta voitaisiin tuomita jatkossa ensinnäkin silloin, kun tekijä syyllistyy rahanpesua koskevan luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti hyödyn tai omaisuuden muuntamiseen tai siirtämiseen peittääkseen tai häivyttääkseen hyödyn tai omaisuuden laittoman alkuperän. Toiseksi esirikokseen osallinen voitaisiin tuomita rahanpesusta tai törkeästä rahanpesusta silloin, kun tällaisen teon tarkoituksena on avustaa toista rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset. Kolmanneksi esirikokseen osallinen voitaisiin tuomita rahanpesusta tai törkeästä rahanpesusta silloin, kun hän 6 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti peittää tai häivyttää rikoksella hankitun omaisuuden, rikoksen tuottaman hyödyn taikka näiden tilalle tulleen omaisuuden todellisen luonteen, alkuperän, sijainnin tai siihen kohdistuvat määräämistoimet tai oikeudet taikka avustaa toista tällaisessa peittämisessä tai häivyttämisessä. Itsepesun rangaistavuuden ulkopuolelle jäisivät näin ollen rahanpesuteot, joissa tekijä pelkästään ottaa vastaan, käyttää, luovuttaa, välittää tai pitää hallussaan rikoksellaan hankkimaansa omaisuutta, rikoksensa tuottamaa hyötyä tai näiden tilalle tullutta omaisuutta. Myöskään omaisuuden siirtäminen tai muuntaminen pelkässä hyötymistarkoituksessa ei täyttäisi itsepesun rangaistavuuden edellytyksiä. Direktiivi edellyttää edellä mainitun muutoksen tekemistä rikoslain 32 luvun 11 §:ään. Lakiehdotuksen perustelujen mukaan tarkoitus ei ole näiden tekotapojen osalta muuttaa rahanpesusäännöksen tunnusmerkistöä asiallisesti muuten kuin tekijäpiirin osalta, ja tunnusmerkistössä tarkoitetuilla määritelmillä tarkoitetaan samaa kuin voimassa olevassa rahanpesua koskevassa tunnusmerkistössä. Ehdotettu muutos on perusteltu ja Asianajajaliitto kannattaa mietinnössä valittua linjaa, jossa lainsäädäntöön tehdään vain välttämättömät muutokset.
      • Finanssiala ry, Linna Mika
        Päivitetty:
        28.6.2019
        • Finanssiala ry:n lausunto rahanpesurikosdirektiivin täytäntöönpanoa valmistelleen työryhmän mietinnöstä (VN/3411/2018) Rahanpesun torjunnan keskeinen normisto on ylikansallista ja tähtää kohti yhä laajempaa ja sitovampaa kansainvälistä harmonisointia. Finanssiala ry (FA) pitää tärkeänä, että rahanpesun ja siihen liittyvän rikollisuuden torjuntaa EU:ssa tuetaan ilmoitusvelvollisten alati kiristyvien velvoitteiden ohella myös yhtenäisillä ja johdonmukaisilla kriminalisoinneilla. Rahanpesurikosdirektiivin (EU) 2018/1673 erityisenä tavoitteena on suojata rahoitusalan ja rahoitusjärjestelmän luotettavuutta, vakautta ja mainetta rahanpesusta ja siihen liittyvästä rikollisuudesta aiheutuvilta vahingoilta. Ottaen huomioon myös sen, että rahoitusalan toimijoilla on olennainen rooli rahanpesun ja siihen liittyvän rikollisuuden torjunnassa, FA pitää valitettavana, ettei toimialalla ole ollut mahdollisuutta osallistua direktiivin täytäntöönpanoa valmistelleeseen työryhmään. Valtionsyyttäjä Riitta Sahavirran eriävässä mielipiteessä sekä mietintöön annetuissa lausunnoissa on kiinnitetty huomiota mm. ehdotetun uuden rikoslain 32 luvun 11 §:n ja sen perustelujen mahdolliseen ristiriitaan. FA pitää tärkeänä, että lopullisessa lakiehdotuksessa ja sen perusteluissa varmistetaan, että sääntelyratkaisu kokonaisuudessaan on yhdenmukainen direktiivin kanssa eikä aseta sen tasoa ylittäviä vaatimuksia ilmoitusvelvollisille. Koska itsepesun aikaisempaa laajempi kriminalisointi tulee välittömästi heijastumaan ilmoitusvelvollisten toimintaan, lopullisen lakiehdotuksen tarkkarajaisuuteen, täsmällisyyteen ja soveltamisen ennustettavuuteen tulee myös kiinnittää erityistä huomiota. Mika Linna Finanssiala ry
      • Työ- ja elinkeinoministeriö, Työllisyys ja toimivat markkinat
        Päivitetty:
        26.6.2019
        • Työryhmä ehdottaa mietinnössään direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin) edellyttämiä muutoksia rikoslakiin. Omalla rikoksella saatuun omaisuuteen tai hyötyyn kohdistuvan rahanpesun eli niin sanotun itsepesun rangaistavuuden alaa laajennettaisiin nykyisestä. Lisäksi eräitä vakavampia rikoksia pidettäisiin rahanpesun tai törkeän rahanpesun esirikoksina niiden tekovaltion laista riippumatta. Muutosten on arvioitu vahvistavan rikosoikeudellista suojaa lailliselle taloudelle ja rahoitusjärjestelmälle. Direktiivi on pantava täytäntöön viimeistään 3.12.2020. Työ- ja elinkeinoministeriöllä ei ole huomautettavaa työryhmän mietinnöstä, joka on laadittu hallituksen esityksen muotoon. Ministeriö pitää kuitenkin tärkeänä, että varmistetaan direktiivin täytäntöönpanon asianmukaisuus.
      • Pirkanmaan käräjäoikeus
        Päivitetty:
        18.6.2019
        • Pirkanmaan käräjäoikeudella ei ole huomautettavaa työryhmämietinnön osalta.
      • Kimpimäki Minna, Lapin yliopisto
        Päivitetty:
        17.6.2019
        • Lausunto rahanpesudirektiivin täytäntöönpanoa valmistelleen työryhmän mietinnöstä (Lausuntopyyntö d:nro VN/3411/2018) Pidän mietinnössä esitettyä itsepesun rangaistavuuden laajentamista perusteltuna ja rahanpesurikosdirektiivin kansallisen voimaansaattamisen kannalta välttämättömänä. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, vastaako esitetty muutos kaikilta osin direktiivin velvoitteita – etenkään, jos esitettyä säännöstä sovelletaan esitysluonnoksen perusteluissa esitetyllä tavalla. Kuten esityksestä ilmenee, itsepesun kriminalisointi on mahdollista toteuttaa eri tavoin. Esimerkiksi Ruotsissa on omaksuttu malli, jossa rahanpesu on säädetty rangaistavaksi riippumatta siitä, kuka rahaa pesee. Itsepesun rangaistavuuden rajat määrittyvät näin ollen yleisten rikosten konkurrenssia koskevien periaatteiden mukaan. Työryhmän mietinnössä on päädytty toisenlaiseen ratkaisuun: esityksen mukaan rangaistavuuden poissulkeva rajoitussäännös säilyisi lakiin kirjoitettuna pääsääntönä ja siitä poikkeuksena mainittaisiin ne rahanpesuteot, joita rajoitussäännös ei koskisi. Mietinnössä lähdetään siitä, että Ruotsissa omaksutun kaltainen malli olisi käytännön soveltamisen kannalta epäselvempi, kun rangaistavuuden ala jäisi ratkaistavaksi oikeuskäytännössä. On kuitenkin kyseenlaista, kuinka paljon selvempi nyt esitetty lainsäädäntömalli on, kun esirikoksen ja rahanpesun suhdetta on kuitenkin arvioitava myös lainkonkurrenssin kannalta. Näin ollen rangaistavuuden rajat jäävät tässäkin mallissa viimekädessä oikeuskäytännössä tehtävän lainkonkurrenssipohdinnan varaan. Tästä syystä lain perusteluissa esitetyt lainkonkurrenssia koskevat linjaukset ovat uudistuksen käytännön toteutuksen kannalta erittäin keskeisiä. Esitysluonnoksen lähtökohtana on, että ehdotetulla lainsäädäntömuutoksella itsepesun rangaistavuuden alaa laajennettaisiin nykyisestä. Esityksen perusteluissa tämä lähtökohta ei näy kovin selvästi. Etenkin lainkonkurrenssiin liittyvissä perusteluissa korostuu pikemminkin esitetyn sääntelyn soveltamisalaa rajoittava tulkinta. Mietinnössä esimerkiksi lähdetään siitä, että lainkonkurrenssin perusteella rahanpesun ulkopuolelle pääsääntöisesti rajautuisivat esimerkiksi rikoksella saadun omaisuuden myyminen peittämis- tai häivyttämistarkoituksessa sekä esineiden ostaminen rikoksella saaduilla käteisvaroilla. Tämä tulkinta sulkee itsepesun rangaistavuuden ulkopuolelle rahanpesulle tyypillisiä omaisuuden muuntamisen muotoja. Näin tulkiten itsepesun rangaistavuuden ulkopuolelle voisi rajautua esimerkiksi toiminta, jossa ulkomailla esirikokseen syyllistynyt henkilö ostaa rikoksesta saaduilla varoilla omaisuutta Suomesta peittääkseen omaisuuden laittoman alkuperän. Tällainen tulkinta ei edistäisi esitysluonnoksessa julkilausuttua tavoitetta parantaa mahdollisuutta tuomita rahanpesusta tapauksissa, joissa esirikos on tehty vieraassa valtiossa. Muutenkin perusteluissa olisi syytä vahvemmin korostaa sitä esirikoksesta erillistä vahinkoa ja haittaa, jota rahanpesusta aiheutuu. Esitysluonnoksessa esitetty säännösmuotoilu on lakitekniseltä muotoilultaan melko raskas. Tässä suhteessa yhteistaloudessa asuvia henkilöitä koskevaa rajoitussäännöstä muistuttava rangaistavuuden rajaus olisi ehkä ollut työryhmän valitsemaa muotoilua parempi. Uudistuksen jatkovalmistelussa on syytä huomioida valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran eriävässä mielipiteessään esittämät tekoajan määrittämistä ja rahanpesurikosten vanhentumista koskevat näkemykset. Minna Kimpimäki Rikosoikeuden professori, Lapin yliopisto
      • Eduskunnan oikeusasiamiehen kanslia, EOA Petri Jääskeläinen (esjänä EsN Jarmo Hirvonen)
        Päivitetty:
        17.6.2019
        • LAUSUNTO HALLUSSAPITOON LIITTYVÄ TAHALLISUUSVAATIMUS Rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 3 artiklassa (EU) 2018/1673 määritellään rahanpesua koskevat tahalliset teot, joiden tulee olla jäsenvaltiossa rikoksina rangaistavia. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan rangaistavaa tulee olla varojen hankkiminen, hallussa pitäminen tai käyttö tietoisena niiden vastaanottohetkellä siitä, että varat on saatu rikollisesta toiminnasta. Direktiivissä tarkoitetun hankkimisen, hallussapidon tai käytön rangaistavuuden edellytyksenä ei ole varojen alkuperän peittämisen tai häivyttämiseen liittyvä tarkoitustahallisuus. Direktiivin mukaan rangaistavuuden kynnyksen tulee ylittyä jo vastaanotettujen varojen alkuperää koskevan tietoisuuden perusteella. Voimassa olevan rikoslain 32 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan sanamuodon mukaan rahanpesun rangaistavuus Suomessa kuitenkin edellyttää varojen vastaanottamisen, käytön ja hallussapidon osalta tarkoitustahallisuutta eli sitä, että tekijällä on tarkoitus hankkia itselleen tai toiselle hyötyä, peittää tai häivyttää rikoksen tuottaman hyödyn alkuperä tai avustaa rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset. Direktiivin ja kotimaisen lain välinen ristiriita vaikuttaa tahallisuusvaatimuksen osalta ilmeiseltä. Näyttää siltä, että kansallisessa laissa teon rangaistavuudelle asetetaan teon subjektiivisten tunnusmerkkien osalta korkeampi tahallisuusvaatimus kuin direktiivissä. Ongelma ei sinänsä ole uusi, koska myös eräissä muissa kansainvälisissä instrumenteissa, joihin Suomi on sitoutunut, käytetään vastaavaa muotoilua kuin direktiivissä. Työryhmä on viitannut (s. 30-31) edellä todetun ristiriidan osalta aikaisempaan lainvalmisteluaineistoon ja todennut olevan ”hankalaa kuvitella käytännössä tilannetta, jossa jokin rikoshyötyyn kohdistuva pesutoimi ei tulisi nykyisten rajausten vuoksi rangaistavaksi”. Tässä yhteydessä on viitattu myös korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2009:59. Ratkaisussa KKO 2009:59 ei kuitenkaan ole ollut lainvalmistelussa otaksutuin tavoin ongelmatonta eikä helppoa lähteä siitä, että huumerahan näkyvä kuluttaminen osoittaisi laissa tarkoitettua peittämistarkoitusta. Vähemmistöön jäänyt korkeimman oikeuden jäsen ja ratkaisun esittelijä, joka on myös tämän lausunnon esittelijä, ovat katsoneet, ettei näkyvän kulutuksen voitu luontevasti katsoa osoittavan peittämistarkoitusta. Vähemmistöön jäänyt jäsen on tältä osin todennut muun ohella seuraavaa: ”Vähävaraisen perheen selittämätön kulutuksen lisäys ja elintason näkyvä kohoaminen ovat sitä paitsi seikkoja, jotka helposti herättävät sivullisen huomiota. Nämä seikat puhuvat vahvasti sen puolesta, että varojen käyttö tapahtui muussa kuin peittämistarkoituksessa. Myöskään S:n osallistumisen G:n kustantamaan perheen ulkomaanmatkaan en katso osoittavan hänessä lainkohdan edellyttämää peittämis- tai häivyttämistarkoitusta. S:n menettelystä voidaan mielestäni lähinnä päätellä hänen tarkoituksenaan matkankin osalta olleen perheen kasvaneen varallisuuden hyödyntäminen silläkin uhalla, että menettely on saattanut olla omiaan herättämään rahoituksen alkuperään liittyviä epäilyjä ja heikentämään G:n mahdollisuuksia välttää rikoksensa oikeudelliset seuraukset.” Lienee selvää, että korotettu tahallisuusvaatimus nostaa tuomitsemiskynnystä ja supistaa rangaistussäännöksen soveltamisalaa verrattuna siihen, että tunnusmerkistön täyttyminen edellyttäisi vain normaalia tahallisuuden tasoa. Korotetulla tahallisuusvaatimuksella asetetaan teon rangaistavuudelle erityinen lisävaatimus. Kun direktiivi edellyttää jo tavanomaisella tahallisuuden tasolla tapahtuvan hallussapidon kriminalisointia, on tätä vaatimusta vaikea uskottavasti torjua väittämällä, ettei korotettu tahallisuusvaatimus kuitenkaan rahanpesun kohdalla tosiasiallisesti rajaa rangaistavan menettelyn alaa verrattuna siihen, ettei tällaista ylimääräistä vaatimusta olisi. Mikäli korotetulla tahallisuusvaatimuksella ei olisi käytännön merkitystä, siitä voitaisiin luopua. Nyt siitä ei kuitenkaan haluta luopua, mutta samalla vakuutetaan, ettei asialla ole käytännössä merkitystä. Tältä osin työryhmän perustelut eivät vaikuta täysin johdonmukaisilta. Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ydinsisällön mukaan rikoksen tunnusmerkistö on ilmaistava riittävällä täsmällisyydellä siten, että säännöksen sanamuodon perusteella on ennakoitavissa, onko jokin toiminta tai laiminlyönti rangaistavaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen käytännössä laillisuusperiaatteelle on annettu käytännössä vastaava ydinsisältö, jossa on korostettu rikossääntelyn ennustettavuutta eli sitä, että säännöksen sanamuodon perusteella on voitava ennakoida, mikä on rangaistavaa (ks. PeVL 10/2016 vp ja PeVL 56/2014 vp, s. 2/II sekä niissä viitatut lausunnot). Legaliteettiperiaatteeseen sisältyvä täsmällisyys- ja ennakoitavuus-vaatimus toteutuu yleensä parhaiten silloin, kun rikoksen tunnusmerkistö painottuu objektiivisiin tunnusmerkkeihin kuten vaikkapa tietyn kielletyn esineen hallussapitoon. Mitä enemmän tunnusmerkistöön liitetään subjektiivisia, rikoksentekijän tarkoitukseen tai aikomuksiin liittyviä tunnusmerkistötekijöitä, sitä hankalammaksi ja vaikeammin ennakoitavaksi rikossäännöksen soveltaminen käytännössä muuttuu. Erilaiset valmistelukriminalisoinnit ovat tästä hyvä esimerkki. Edellä todetuista näkökohdista poiketen työryhmä on kuitenkin mietinnössään päätynyt viittaamaan (s. 30) vanhaan lainvalmisteluaineistoon (HE 180/1992 vp, s. 11), jossa on katsottu, että hallussapidon ja käytön rangaistavuuden rajoja olisi ylipäätänsä erittäin vaikeaa määritellä siten, ettei oikeusturva vaarantuisi ja että tällainen kriminalisointi olisi vastoin rikosoikeutemme keskeisiä periaatteita. Ilmeisesti työryhmä on tarkoittanut viittauksellaan sitä, että korotetun tahallisuusvaatimuksen poistaminen tekisi rahanpesun rangaistavuutta koskevasta sääntelystä legaliteettiperiaatteen kannalta nykyistä ongelmallisemman. Asian jatkovalmistelussa tätä näkemystä on mielestäni syytä arvioida kriittisesti. Hankalasti hahmottuvien subjektiivisten tunnusmerkistötekijöiden poistamisen vaikutus voisi legaliteettiperiaatteen kannalta olla pikemminkin suotuisa kuin haitallinen. Työryhmä on mietintönsä sivulla 32 todennut seuraavaa: ”Oikeustapausten nojalla ei voida tehdä päätelmää, että tarkoitustahallisuutta koskevat edellytykset rahanpesusäännöksessä sellaisenaan johtaisivat siihen, että rangaistavuuden ulkopuolelle jäisi rikosoikeudellisen seuraamuksen ansaitsevia tekoja. Silloinkin, kun näyttöä ei ole tahallisesta rahanpesusta, voi näyttöä olla tuottamuksellisesta rahanpesusta, jos rahanpesusäännöksessä mainittuihin tekoihin on ryhdytty vähintään törkeästä tuottamuksesta.” Työryhmän mietinnöstä ei ilmene, kuinka suureen oikeustapausotokseen edellä ilmenevä johtopäätös perustuu. Huomionarvoista on myös, että ratkaisevia rajanvetoja tehdään tahallisuusarvioinninkin osalta jo tuomioistuinkäsittelyä aikaisemmissa rikosprosessin vaiheissa poliisin ja syyttäjän toimesta. Ongelmallisimmat tapaukset saattavat jäädä jo poliisin tai syyttäjän pöydälle. Edellä siteeratusta työryhmän mietinnön kappaleesta ilmenevä viittaus tuottamukselliseen rahanpesuun on harhaanjohtava, koska direktiivin ja kansallisen lain ristiriita ei koske sitä tietoisuuden tasoa, joka rikoksentekijällä on suhteessa varojen alkuperään. Ristiriita koskee sitä kansallisessa laissa edellytettyä tarkoitusta, joka varojen hallussapitoon tulee liittyä. Lakivaliokunta on selventänyt tahallisen ja tuottamuksellisen teon välistä rajanvetoa mietinnössään (LaVM 31/2010 vp) seuraavasti: ”Hyötymistarkoituksen lisääminen nimenomaisesti rahanpesun tunnusmerkistöön kattaa nykyistä selkeämmin rikoksella saadun omaisuuden hyödyntämisen esimerkiksi tuhlaamalla tai kuluttamalla. Jos rikoksella omaisuuden saaneen lähipiiri osallistuu kyseisen omaisuuden tuhlaamiseen tai muuhun kulutukseen, sen tarkoituksena on saada osansa rikoksen tuottamasta hyödystä. Tällöin kysymys olisi rahanpesusta, jos kuluttamiseen osallistuvat henkilöt tietävät tai pitävät varsin todennäköisenä, että rahat on saatu rikoksella. Jos kyseiset henkilöt pitävät varojen saamista rikoksella esimerkiksi vain varteenotettavana mahdollisuutena, kyse olisi tuottamuksellisesta rahanpesusta.” Lakivaliokunnan mietinnön valossa kansallisen lain tarkoitustahallisuusvaatimus liittyy siis myös tuottamuksellisen rahanpesun tunnusmerkistöön tuottamuksellisuuden rajoittuessa kyseisen tunnusmerkistön osalta vain omaisuuden alkuperää koskevaan epävarmuuteen. Tarkoitustahallisuusvaatimuksen ongelmallisuus koskee siis myös tuottamuksellista rahanpesua kuten lakivaliokunnan käyttämä esimerkki hyvin osoittaa. Tuottamuksellisenkaan rahanpesun tunnusmerkistön rakennetta ei siis voida pitää erityisen selvänä tai ennakoitavana. Direktiivi ei kuitenkaan edellytä tuottamuksellista rahanpesua koskevan säännöksen muuttamista, koska tuottamuksellista menettelyä koskeva direktiivin 2 artikla ei ole sisällöltään velvoittava. EHDOTETTU RIKOSLAIN 32 LUVUN 11 § Keskeisin direktiivin aiheuttama muutos kansalliseen lakiimme on itsepesun aikaisempaa laajempi kriminalisointi. Itsepesun kriminalisointi on aikaisemmassa lainvalmistelussa koettu varsin vaikeaksi. Pienin askelin on kuitenkin edetty vaiheeseen, jota nyt ehdotetut rikoslain 32 luvun 11 §:n muutokset edustavat. Kysymyksessä olevien itsepesun rangaistavuutta koskevan rajoitussäännöksen sisältöön ehdotettujen muutosten sisällön suhteen minulla ei ole huomauttamista. Työryhmän työn kipupisteet ilmenevät Valtakunnansyyttäjänviraston edustajana työryhmässä olleen valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran eriävästä mielipiteestä. Sahavirta on nostanut eriävässä mielipiteessään esiin ensinnäkin sen, onko työryhmä ehdotetun uuden rikoslain 32 luvun 11 §:n yksityiskohtaisilla perusteluilla tosiasiassa rajaamassa itsepesun kriminalisoinnin alaa ehdotetun lain sanamuotoa suppeammaksi. Kysymys on nähdäkseni aiheellinen ja siihen on syytä hankkeen jatkovalmistelussa paneutua. Muiltakin osin muutosehdotuksen perusteluja olisi syytä täydentää, jotta tarkastelukulma jäljempänä todettavin tavoin kattaisi paremmin kysymyksessä olevan rikollisuuden tyypilliset ilmenemismuodot. Työryhmä on lähtenyt ehdotettua rikoslain 32 luvun 11 §:ää koskevissa perusteluissaan siitä, että itsepesu olisi rangaistavaa vain tapauksissa, ”joissa rahanpesuteot ovat vakavuudeltaan ja suunnitelmallisuudeltaan tavanomaisesta hyödyn turvaamisesta poikkeavia” (s. 64). Ehdotetun pykälän sanamuodossa tällaista poikkeavuusedellytystä ei ole kuitenkaan asetettu. Työryhmä on katsonut, että itsepesussa on lähtökohtaisesti kysymys ”myötärangaistusta jälkiteosta”. Myötärangaistun jälkiteon käsite liittyy lainkonkurrenssiin. Lainkonkurrenssissa on kysymys siitä, että joskus samaan tekoon soveltuu useita rangaistussäännöksiä. Yhdellä teolla täytetään siis usea rikostunnusmerkistö, mutta rangaistus tuomitaan vain yhden rangaistussäännöksen mukaan. Rikoslaissa ei ole lainkonkurrenssia koskevaa yleissäännöstä. Korkein oikeus on kuitenkin antanut kohtalaisen runsaasti lainkonkurrenssia koskevia ratkaisuja. Keskeisimmäksi kriteeriksi korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä näyttää muodostuneen se, suojataanko kysymykseen tulevilla rangaistussäännöksillä eri oikeushyviä. Jos rangaistussäännöksillä suojataan eri oikeushyviä, rikoksentekijä pääsääntöisesti tuomitaan kahdesta eri rikoksesta. Jos kummallakin rangaistussäännöksellä suojataan samaa oikeushyvää, rikoksentekijä tuomitaan yleensä vain yhdestä rikoksesta. Vaikka työryhmä on päätynyt siihen, ettei itsepesun nykyistä laajempaa kriminalisointia voida enää välttää, konkurrenssioppien merkitystä itsepesun soveltamisalaa rajaavana tekijänä on korostettu tavalla, jota ei voida pitää täysin tasapainoisena. Se seikka, että päärikoksen ja rahanpesun kriminalisoinneilla suojattava oikeushyvä ei selvästikään ole sama, jää työryhmän mietinnössä vähälle huomiolle. Sen sijaan on korostettu hyvin vaikeasti ennakoitavissa olevaa jälkiteon itsenäisen moitittavuuden vaatimusta. Ne bis in idem –kiellon yhdistäminen myötärangaistun jälkiteon käsitteeseen (työryhmän mietinnön s. 65) vaikuttaa jossain määrin oudolta sen vuoksi, että ne bis in idem tai res judicata ovat ennen muuta prosessuaalisia sääntöjä. Ne bis in idem –kielto ei ole merkityksellinen muutoin kuin tilanteessa, jossa samaa historiallista tapahtumainkulkua on jo käsitelty oikeudessa. Jos kysymys on yhdestä ja samasta oikeudenkäynnistä, ne bis in idem –kielto ei mitenkään liity mahdollisuuteen syyttää rikoksentekijää sekä esirikoksesta että itsepesusta. Työryhmän mietinnön sivulla 63 on todettu seuraavaa: ”Rahanpesuntunnusmerkistön kerran täytyttyä samaan rikoshyötyyn kohdistuvia saman tekijän suorittamia uusia toimia ei lähtökohtaisesti voida arvioida enää alkuperäisestä rahanpesuteosta erillisinä rikoksina, koska tekijä voi pestä samaa omaisuutta vain kerran.” Edellä mainittu pesukertojen rangaistavuutta koskeva ”oikeusohje” on kritiikille altis. Ajatus siitä, että vain rahan ensimmäisestä pesukerrasta voitaisiin rangaista, ei tunnu perustellulta. Mitä monimutkaisempi ja monivaiheisempi rahanpesujärjestely on, sitä puhtaammaksi raha muuttuu. Yhden kerran pesty raha saattaa vielä olla jäljitettävissä, mutta monta kertaa pesty ei sitä enää ole. Jos turvaudutaan kuluneeseen kasinoesimerkkiin, asiaa voidaan havainnollistaa seuraavasti: Ensin raha ”hävitään” kasinolle (ensimmäinen pesu: rikoshyöty muunnetaan kasinon laillisiksi varoiksi) ja sitten ”voitetaan” takaisin (toinen pesu: raha muunnetaan rikoksentekijän laillisiksi varoiksi). Olisi varsin outoa, jos vain ensimmäinen pesukerta olisi rangaistava. Varsinkin järjestäytyneen rikollisuuden piirissä tapahtuvan rahanpesun esiintymismuodot ovat sellaisia, ettei pistemäinen teon konkurrenssiopillinen tarkastelu ole kovinkaan relevantti tapa lähestyä rahanpesua rikollisena ilmiönä. Järjestelmällisessä rahanpesussa on usein kysymys rahavirroista, joita ammattimainen rikollinen toiminta eri lähteistä tuottaa ja joita jatkuvasti pestään tiettyjä kanavia käyttäen. Perinteistä järjestäytyneen rikollisuuden rahanpesuaparaattia kuvaava esimerkki on kasino, jossa likaista rahaa järjestelmällisesti ”hävitään uhkapeleissä” tai urheiluseura, jonka stadionin kaikki liput myydään, mutta stadion on kuitenkin aina vain puolillaan. Rikollinen toiminta rikollisryhmässä, siihen liittyvät rakenteet ja tekotavat, muodostavat haasteen perinteiselle rikosoikeudelle, joka on rakentunut ajatukselle yksilöiden tekemistä yksittäisistä rikoksista. Tähän haasteeseen työryhmän mietinnössä ei ole juurikaan pyritty vastaamaan, vaikka rikosoikeuden yleisiä oppeja onkin runsaasti käsitelty ainakin lainkonkurrenssin osalta. Perinteisessä rikollisuudessa ovat painottuneet yksilöiden tekemät yksittäiset rikokset, kun taas moderniin rikolliskuvaan kuuluu toimiminen systemaattisemmin, laajemmassa mittakaavassa ja suurempien voittojen tavoittelu, mikä yleensä edellyttää aikaisempaa enemmän suunnitelmallisuutta ja usein myös tehokkaasti organisoitunutta, mutta ulkopuoliselle vaikeasti havaittavaa ja selvitettävää sisäistä yhteistoimintaa. Kun arvioidaan rahanpesusäännösten erästä keskeistä soveltamisalaa eli järjestäytynyttä kansainvälistä huumausainekauppaa, voidaan todeta, että toimintaa harjoittavat ryhmät ovat yleensä suhteellisen selvästi organisoituneita. Niissä on yhden tai useamman henkilön ydinryhmä, jolla on kansainväliset yhteydet aineen tuottajiin ja maahantuojiin. Ydinryhmä käyttää apunaan kuriireja, välittäjiä ja myyjiä. Samat tai eri apurit vastaavat velkojen perinnästä, tilityksistä ja rahojen siirroista muihin maihin. Toiminnassa on kysymys huomattavan taloudellisen hyödyn hankkimisesta ryhmän johdolle. Merkittävä osa tuotosta tilitetään ulkomaille tai pestään. Apurit saavat osuutensa hyödystä rahana tai huumausaineena. Hyöty jakautuu eri tason osallisten kesken epätasaisesti. Huumausaineen maahantuonnista, varastoinnista ja levittämisestä vastaavat ryhmän sisällä usein samat henkilöt kuin velkojen perinnästä ja hyödyn tilittämisestä. Tilitykset ja varojen siirrot ulkomaille voivat tapahtua kuukausia maahantuonnin jälkeen. Toiminnot ovat usein niin eriytettyjä, ettei rikosprosessissa voida väittää kaikkien osallisten yhdessä ja yksissä tuumin tekijäkumppaneina suorittaneen tiettyä useista osasista koostuvaa törkeää huumausainerikosta. Välittäjä ei välttämättä tiedä, millaisista kaupoista ja maksujärjestelyistä myyjä ja ostaja keskenään sopivat tai milloin rahoja tilitetään ja siirretään. Kuriirillakaan ei välttämättä ole tietoa siitä, mihin kokonaisuuteen hänen toimintansa liittyy. Velkojen perijä ei tiedä, minkä huumausaine-erän maksuista on kysymys. Jos välittäjä ja kuriiri myöhemmin ottavat osaa omien rikostensa organisaatiolle tuottaman rikoshyödyn käsittelyyn, on varsin keinotekoista lähteä siitä, että heidän toiminnassaan olisi kysymys "esirikoksesta ja jälkiteosta". Rikoshyötyä ei korvamerkitä. Useista yksittäisistä teoista tulevat rahavirrat kohtaavat ja päätyvät eri tavoin rikosyhtymän kassaan ja aikanaan enemmän tai vähemmän pestyinä lopullisille hyödynsaajille. Edes kotimurtoja tai muita perinteisiä omaisuusrikoksia ei tehdä kuten ennen. ”Hit and run” -tyyppiset kansainväliset rikollisilmiöt ovat yleistyneet. Kun Suomeen tulee heinäkuussa ulkomailta kotimurtoihin erikoistunut pakettiautoilla liikkuva iskuryhmä, jonka saalis päätyy ulkomaille rahaksi muutettavaksi, ja rahat tilitetään syksyllä tekijöille vaikkapa ”puutarhatöistä saatuina palkkoina” Ruotsiin elokuussa tehtyjen vastaavien murtokeikkojen tuoton tilittämisen yhteydessä, voidaan pohtia, minkä rikoksen tuoton pesusta tai itsepesusta on kysymys ja ketkä ovat tekijöitä? Entä mikä on pesuhetki ja tekoaika? Tällaisia tekoja arvioitaessa opit ”myötärangaistusta jälkiteosta” eivät käytännössä toimi – ei myöskään ajatus siitä, että rahaa voidaan pestä rangaistavalla tavalla vain kerran. Rahanpesuun liittyvän rikollisuuden olemus jää tavoittamatta, jos sitä tarkastellaan vain paloiteltuna perinteisen käsityksen mukaisiksi yksittäisten ihmisten yksittäisiksi teoiksi. Rahanpesu liittyy usein kokonaisvaltaisempaan ja laajempaan rikolliseen toimintaan. Tältä osin työryhmän mietinnön perustelut kaipaavat täydentämistä, jotta eduskunta saisi kattavamman kuvan kysymyksessä olevasta rikosilmiöstä. LOPUKSI Kotimaisessa kriminalipoliittisessa ajattelussa on perinteisesti korostettu kriminalisointiperiaatteiden ja materiaalisten, rikollisuuden syihin pureutuvien seikkojen tärkeyttä. Rahanpesusta puhuttaessa näkökulma on kuitenkin ollut toinen. Lähestymistapa on ollut korostuneen rikoslainopillinen; suorastaan tekninen. On korostettu rikosten yksiköintiin liittyviä perinteisiä rikosoikeudellisia oppeja. Sen sijaan, että rahanpesusäännökset, mukaan lukien itsepesua koskevat säännökset, olisi nähty keinona vaikuttaa vakavan rikollisuuden perimmäisiin syihin ja likaisen rahan järjestäytyneille yhteiskunnille aiheuttamiin ongelmiin, kotimaisessa lainvalmistelussa on valittu hyvin varauksellinen lähestymistapa kansainväliseen (alun perin amerikkalaiseen) taustaan perustuvia uudistuksia kohtaan. Myös nyt kysymyksessä olevassa työryhmämietinnössä on edelleen havaittavissa sama tendenssi. Rahanpesu linkittyy myös yhteiskunnalliseen korruptioon ja on osa sitä. Transparency International –järjestön julkaiseman korruptioindeksin (CPI) mukaan Suomi ja muut Pohjoismaat perinteisesti sijoittuvat kansallisessa vertailussa korruptoitumattomien kärkimaiden joukkoon. Järjestö kysyy kuitenkin viimeisten CPI-tulosten julkaisun yhteydessä ”Why high-scoring countries aren’t corruption-free?” ja ottaa esille Pohjoismaissa esiintyvän rahanpesun, jota CPI ei mittaa. Pohjoismaita koskevien rahanpesutapausten ja -epäilyjen vakavuutta kuvaa se, että kysymys on suurten pankkien toiminnasta. Vaikka kysymys on direktiivin kansallisesta täytäntöönpanosta eikä rikoslain 32 luvun kokonaisuudistuksesta, asian jatkovalmistelussa olisi mielestäni aiheellista huolellisesti paneutua edellä tässä lausunnossa sekä Sahavirran eriävässä mielipiteessä esitettyihin seikkoihin. Muilta osin minulla ei työryhmän mietinnöstä lausuttavaa. Oikeusasiamies Petri Jääskeläinen Esittelijäneuvos Jarmo Hirvonen
      • Oikeuskanslerinvirasto
        Päivitetty:
        13.6.2019
        • Mietinnössä ehdotetaan rikoslakiin muutoksia, joilla pantaisiin täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin. Joiltain osin direktiivi näyttäisi sanamuotonsa ja tavoitteensa perusteella edellyttävän ehdotuksessa esitettyä tiukempaa ja selkeämmin rikoslaissa säädettävää rangaistavuuden laajentamista. Rahanpesurikosdirektiivin (EU) 2018/1673 lähtökohtana ja tavoitteena on rahanpesun vahingollisuus useiden yhteiskunnallisesti tärkeiden sekä samalla myös Euroopan unionin ja Suomen perusoikeusjärjestelmän näkökulmasta hyväksyttävien suojattavien oikeushyvien kannalta. Rahanpesurikosdirektiivin tavoitteena on suojata rahoitusalan ja rahoitusjärjestelmän toiminnan luotettavuutta ja vakautta sekä myös suojata sisäistä turvallisuutta (ks. rahanpesuri-kosdirektiivin johdannon kohta 1). Rahanpesua koskevilla säännöksillä on käytännössä tärkeä merkitys sisäisen turvallisuuden ylläpitämisessä ja siihen liittyvien riskien ennaltaehkäisemisessä muun muassa terrorismin rahoittamisen ehkäisemisessä. Rahanpesua voi liittyä myös eräänä ulottuvuutena järjestelmälliseen vakavaan korruptioon tai eri tahojen harjoittamaan hybridivaikuttamiseen. Suojattavat oikeushyvät eivät näin usein samaistu esirikoksen oikeushyviin. Rahanpesurikosdirektiivin tarkoitus, jonka kannalta merkittäviä ovat direktiivin määräysten lisäksi myös muun muassa johdannon kohdat 11-13, tulee tehokkaasti saavuttaa ja samalla noudattaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaista ja samalla lisäksi Euroopan unionin perusoikeusperuskirjaan ja Suomen perustuslakiin perustuvaa rikosoikeudellista laillisuusperiaatetta ja valtiosääntöoikeudellisia kriminalisointiperiaatteita (valtiosääntöoikeudellisista kriminalisointiperiaatteista kootusti PeVL 48/2017 vp ja siinä viitattu perustuslakivaliokunnan käytäntö). Rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen keskeistä sisältöä ovat säännösten tarkkarajaisuuden ja täsmällisyyden sekä niiden soveltamisen ennustettavuuden vaatimukset. Direktiivin tavoitteiden tehokkaan saavuttamisen ja rikosoikeudelliselle sääntelylle asetettavien vaatimusten sovittaminen yhteen vaatii nähdäkseni varsinkin lainkonkurrenssin, itsepesun ja tahallisuuden osalta vielä pohdintaa, jonka tarvetta hyvin kuvataan työryhmän mietintöön liittyvässä valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran eriävässä mielipiteessä. Yhdyn eriävän mielipiteen huomioon myös siitä, että itsepesutilanteissa rahanpesun huomioiminen teon moitittavuutta ja siten rangaistusta ankaroittavana seikkana voi aiheuttaa myös rikosprosessissa vastaajan oikeusturvankin kannalta hankalia tilanteita. Muutenkin valtiosääntöoikeudellisten kriminalisointiperiaatteiden ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen perusteella rikoslainsäädäntöä koskevat korostetut selkeyden ja ymmärrettävyyden vaatimukset, minkä vuoksi olennaisia ratkaisuja ei saisi jättää liiaksi oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen perustuvan konkurrenssiopin varaan. Direktiivin 3 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitetun varojen hankkimisen, hallussa pitämisen tai käytön rangaistavuuden edellytyksenä ei ole erityistä tarkoitustahallisuutta. Voimassa olevan Suomen rikoslain 32 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan sanamuodon mukaan rangaistavuus sen sijaan edellyttää vastaanottamisen, käytön ja hallussapidon osalta myös niin sanottua tarkoitustahallisuutta (mietintö s. 30 ss.). Näin ollen Suomen rikoslaki asettaa pi-demmälle meneviä edellytyksiä rahanpesun rangaistavuudelle kuin direktiivi, vaikka direktiivissä on kyse vähimmäissääntelystä. Direktiivi asettaa rahanpesua koskevan rikosoikeudellisen sääntelyn tiukkuudelle alarajan, jota lievempi rikosoikeudellinen suhtautuminen rahanpesuun sulkeutuu pois. Mietinnössä on päädytty johtopäätökseen, että edellä mainittu ei aiheuta lainsäädännöllisiä muutostarpeita. Mietinnössä johtopäätöstä perustellaan muun ohella sillä, että Suomen rikoslain rahanpesusäännöksen ja rikoslain 32 luvun 1-5-§:ssä säädettyjen kätkemisrikosten soveltamisalat ovat osittain päällekkäiset. Mietinnöstä on luettavissa, että kätkemisrikoksia koskeva sääntely kattaisi ainakin pääosin tapaukset, jotka edellä mainitun tarkoitustahallisuuden vuoksi jäisivät rahanpesurikoksina rankaisematta. Näkemykseni mukaan rahanpesurikokset ja kätkemisrikokset eroavat kuitenkin rikostyyppeinä toisistaan. Kätkemisrikos on rahanpesua lievemmin rangaistava rikos ja voi soveltua vain silloin, kun rahanpesun tunnusmerkistö ei täyty. Kätkemisrikoksena rangaistavia ovat ainoastaan sellaiset rahanpesua lievemmät teot, joiden esirikoksena on jokin kyseisessä rikoslain pykälässä tyhjentävästi lueteltu omaisuusrikos. Esimerkiksi huumausaine- tai ihmiskaupparikokset jäävät tältä osin sääntelyn ulkopuolelle. Kätkemisrikokset tulevat siten kyseeseen varsin suppeasti rajattujen rikosten yhteydessä. Kätkemisrikosten ja rahanpesurikosten välille näyttäisi jäävän merkityksellinen alue, joka jää rangaistavuuden ulkopuolelle tavalla, jota direktiivissä ei ole tarkoitettu (3 artikla 1 kohta c alakohta). Mietinnössä on perusteltu lainmuutoksen tarpeettomuutta myös sillä, että vaikka poistaminen rajattaisiin direktiivin sanamuotoa vastaavasti siten, että vain omaisuuden hankkiminen, hallussapito tai käyttö olisi rangaistavaa ilman tarkoitustahallisuutta koskevaa lisäedellytystä, muodostuisi rahanpesusäännöksen soveltamisala nykyistä laajemmaksi ja epäselvemmäksi. Tämä voisi mietinnön mukaan laajentaa rahanpesuna rangaistavien tekojen alaa perusteettomasti esimerkiksi tilanteissa, jossa esirikoksen tekijä on siirtänyt rikoksella saamiansa varoja niiden alkuperästä tietoisen perheenjäsenensä pankkitilille tai ottanut tällaista omaisuutta perheen käyttöön, esimerkiksi rikoshyödyllä hankitun auton tai huonekalun. Näkemykseni mukaan juuri tämänkaltainen logiikka on direktiivin hengen mukainen. Rangaistavuus on tarkoitus ulottaa koskemaan tahoja, jotka ryhtyvät omaisuuteen tietäen niiden rikollisen alkuperän. Direktiivi ei aseta rangaistavuudelle pidemmälle meneviä lisäedellytyksiä. Sama ajatus välittyy myös OECD:n alaisen rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen vastaisen toimintaryhmän (FATF) :n kannanotoista. Vastuun rahanpesusta tulee lähtökohtaisesti koskea myös perheenjäseniä, kun he ovat tietoisia rahan rikollisesta alkuperästä. Näissä tilanteissa läheisen syyllisyyden asteen arvioinnin ja sitä vastaavan rangaistuksen mittaamisen tekisi tuomioistuin. Tämä on nähdäkseni normaalia tuomarin harkintavaltaan kuuluvaa tuomioharkintaa. Mietinnön mukaan tilannetta voisi verrata törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämiseen, jota koskevassa säännöksessä teon rangaistavuuden poissulkee se, että tekijä on rikoksentekijän lähipiiriin kuuluva henkilö (rikoslain 15 luvun 10 §:n 2 momentti). Tämän perusteella perheenjäsen voisi mietinnössä esitetyn perusteella olla rikosvastuusta vapaa myös ottaessaan varoja/omaisuutta vastaan tietäen sen rikollisen alkuperän (mietintö s. 32). Mielestäni vertaus on kritiikille altis muun ohella, koska kyse mietinnön esimerkissä on henkirikoksesta, josta ei lähipiiriin kuuluva henkilö, joka jättää rikoksesta ilmoittamatta, saa lähtökohtaisesti itse taloudellista hyötyä. Toisaalta, jos henkirikoksesta koituisi läheiselle taloudellista hyötyä, voisi se direktiivin mukaan tulla rahanpesurikoksena arvioitavaksi. Direktiivin edellytysten täyttymistä voimassaolevilla rikoslainsäännöksillä perustellaan jossain määrin ikääntyneeseen oikeuskäytäntöön ja lainvalmisteluun perustuen. Työryhmän mietinnössä on ansiokkaasti analysoitu aikaisempaan lainvalmisteluun ja oikeuskäytäntöön perustuen eri sääntelyvaihtoehtoja ja pyritty sisällyttämään rahanpesurikosdirektiivin vaatimukset rikoslain systematiikkaan ja rikosoikeudelliseen perinteeseemme. Direktiivissä on kyse aiemman lainsäädännön päivittämisestä nykyaikaa vastaavaksi sekä rikosvastuun vähimmäissääntöjen yhtenäistämisestä Euroopan unionissa riippumatta aiemmasta kansallisesta sääntelystä. Mielestäni tekijän tarkoitustahallisuutta koskevat Suomen rikoslain asettamat edellytykset näyttävät tarkoittavan korkeampaa näyttökynnystä kuin mikä on direktiivin sääntelyn lähtökohta. Tekijän tarkoituksen näyttäminen voi käsitykseni mukaan olla hyvin haasteellista ja on usein tämän tyyppisten rikosasioiden näyttökysymysten keskiössä. Tästä hyvänä esimerkkinä petos-rikokset. Direktiivin lähtökohtana näyttäisi nimenomaan olevan, että näyttökynnys asettuu syytettyjen tietoisuuteen omaisuuden luonteesta rikoksen tuottamana hyötynä. Tarkoi-tuksena ei ole tämän lisäksi edellyttää näyttökynnyksen ylittymistä tekijöiden tarkoitustahallisuudesta, kuten voimassa olevassa kansallisessa sääntelyssä. Edellä esitetyn perusteella ja ottaen myös huomioon valtionsyyttäjä Ritva Sahavirran eriävässä mielipiteessä esitetty direktiivin 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitettua ns. itsepesun kriminalisointia koskeva pohdinta katson, että jatkovalmistelussa olisi hyvä vielä tarkasti arvioida, täyttyvätkö kyseisessä Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä asetetut sääntelyn tiukkuusvaatimukset ja sääntelyn tavoitteet ehdotetuissa lainmuutoksissa. Tulkinta-apua tässä työssä antaa 16.4.2019 julkaistu Suomea koskeva FATF:n maaraportti. Nähdäkseni direktiivin ja sen tavoitteiden tehokas toimeenpano vaatinee muutoksia ehdotukseen. Totean samalla, että lähtökohtaisesti Euroopan unionin direktiivin voi katsoa täyttävän EU:n perusoikeusperuskirjan vaatimukset ja sääntelyn perustuminen unionin lainsäädäntöön on painava argumentti myös sen hyväksyttävyyden puolesta kansallisen perustuslain kannalta. Kiinnitän lisäksi huomiota tarpeeseen varmistaa, että säännöskohtaiset perustelut ja itse lakiteksti ovat johdonmukaisessa suhteessa toisiinsa. Ehdotetun rikoslain 32 luvun 11 §:n säännöskohtaiset perustelut näyttäisivät sisältävän rajoitetumman tulkinnan säännöksen sisällöstä kuin mitä suoraan lakitekstistä olisi luettavissa. Työryhmämietinnössä on sinänsä asianmukainen luonnos hallituksen esityksen jaksoksi suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys. Siinä voisi kuitenkin olla aihetta vielä kootusti todeta, että vaikutuksiltaankin ehdotukset vastaavat myös valtiosääntöisiä kriminalisointiperiaatteita. Sääntelyn tarkentaminen edellä tässä lausunnossa kuvatulla tavalla voi myös aiheuttaa tarvetta päivittää säätämisjärjestysperusteluiden sisältöä. Esitykseen ei nähdäkseni sisälly perustus-lain tai perusoikeussäännösten tulkinnan kannalta merkittäviä uusia kysymyksiä.
      • Syyttäjälaitos
        Päivitetty:
        5.6.2019
        • Valtakunnansyyttäjänvirastolla ei ole lausuttavaa ehdotetuista säännösmuutoksista. Ne hyväksytään esitetyssä muodossaan. Hallituksen esityksen sisällön osalta Valtakunnansyyttäjänvirasto on jättänyt eriävän mielipiteen, jonka sisältöön viitataan.
      • Tulli.fi, Tulli, valvontaosasto
        Päivitetty:
        21.5.2019
        • Lausunnonantaja pitää tärkeänä, että rahanpesudirektiivin täytäntöönpanoa RL:n 32 luvun muutoksilla kansallisesti vahvistetaan. Tullin tutkintavastuulla on usein rikoksia, joilla voi saada suurta taloudellista hyötyä ja niihin voi liittyä myös rahanpesua. RL 32 luvun 11 §:n muutokset ja perusteluteksti vaikuttavat direktiivin tavoitteen toteutumiseen Suomessa rikosten tutkinnan ja niiden syyteharkintaan saattamisessa. Ehdotetut RL 32 luvun 11 §:n muutokset itsepesun rangaistavuuden alan laajentamiseksi nykyistä säännöstä laajemmaksi ovat tarpeellisia, perusteltuja ja riittäviä. Lausunnonantaja katsoo, samoin kuin eriävän mielipiteen esittänyt työryhmän valtakunnansyyttäjänviraston edustaja, että RL 32 luvun 11§:n säädöstekstin lisäksi hallituksen esityksen perusteluteksti voi vaikuttaa käytännön syytetoiminnassa ja tuomioistuimissa. RL 32 luvun 11§:n rajoitussäännöksen perusteluteksti voi siten vaikuttaa myös jo rikosten esitutkintavaiheessa. Tämän vuoksi lausunnonantaja katsoo, että lakiesityksen perustelutekstissä tulisi ottaa tarpeeksi huomioon rahanpesudirektiivin tarkoitus laajentaa rahanpesuun liittyvän itsepesun rangaistavuuden alaa ottaen silti huomioon lainkonkurrenssi ja ne bis in idem-periaate. RL 32 luvun 11§:n perustelutekstissä olisi otettava myös tarpeeksi huomioon itsepesun tekoaika ja vanhentuminen, erityisesti kun kyse on rikoksella saadun omaisuuden hallussapidosta. Itsepesun tekoajan määrittely on tärkeää, jotta säädöksen voitaisiin vastaavan mahdollisimman hyvin rahanpesudirektiivin tarkoitusta tehostaa rikollisesta teosta saatavan hyödyn selvittämistä ja takaisin saantia.
      • Helsingin hovioikeus
        Päivitetty:
        15.5.2019
        • Helsingin hovioikeudella ei ole lausuttavaa mietinnön johdosta.